Lapsenkengissä

Kun muutimme tänne, tiesin ettei vuosien takaisella peruskurssikielitaidolla kovin pitkälle pötkitä, mutta silti kielellinen avuttomuus pääsi jotenkin yllättämään. Olemme vauvan kanssa samassa veneessä: kumpikin yrittää vain hymyillä nätisti hämmentävissä tilanteissa ja toivoo, että asiat järjestyvät jollakin tavalla kysymättä. Vauva onnistuu siinä paljon minua paremmin. Hän elekieliflirttailee sujuvasti, eikä pokka petä, vaikka kadulla meidät pysäyttäneen hedelmämummon paksu baijerilaislirkutus on kestänyt jo vartin ja ylikin. Puheen sisällöstä vauva ja minä ymmärrämme yhtä vähän.

Tai mistä minä tiedän, kuinka paljon saksaa vauva tässä vaiheessa ymmärtää. Vastaamaan meistä kummastakaan ei joka tapauksessa ole.

Olen menossa kauppaan ostamaan jotain, mitä arvelen sieltä löytyvän, mutta jonka nimeä en tiedä saksaksi. Opettelen sanan sanakirjasta juuri ennen lähtöä ja toistan sitä mielessäni koko matkan kauppaan. Olen kuitenkin liian ylpeä kirjoittaakseni sen ylös – tässähän on tarkoitus opiskella eikä luntata! Vaikka matka ei ole pitkä, ehdin toistaa sanan niin monta kertaa, että se menettää merkityksensä, unohdan miltä sen piti kuulostaa ja alan tehdä virheitä. Kaupassa en muista enää mitä piti ostaa, ja muistiinpainamani sana on vääntynyt tunnistamattomaksi. En tiedä, miten selittää asiaani myyjälle, enkä löydä tuotetta hyllystä. Ehkä sitä ei edes myydä täällä. Matkalla kotiin potkin harmistuneesti pikkukiviä ja välttelen vastaantulijoiden katseita.

Kieli ei ole vain kommunikaatiota. Se on tapa olla olemassa muille, osoittaa itsenäisyyttä ja aikuisuutta, omaa paikkaa maailmassa. Kielipuolena olen kuin tikku-ukko: minulla on tarjota ihmisille ympärilläni vain hymiötä suu ylöspäin (Danke, dankedanke, vielen Dank) tai alaspäin (Entschuldigung, sorrysorry, es tut mir… ööh… Leid). Sen vivaihteikkaampaan viestintään ei kieleni vielä taivu.

Toisena päivänä ostan leipomosta kahdenlaisia eri sämpylöitä, saan danket ja bittet osumaan melkein oikeisiin kohtiin ja toivotan vielä myyjälle takaisin hyvää päivänjatkoa. Mikä riemu! Leveän hymyni näkevät vastaantulivat varmasti luulevat, että olen juuri voittanut lotossa – ja siltä se tosiaan tuntuu.

Advertisement

Uutuudenviehätys

Tuoreena asukkaana uudessa kaupungissa askel on kevyt. Kaupunkia katselee turistin kirkkain silmin, uteliaana ja elämyksennälkäisenä. Tai ei sittenkään. Kaupunkia katselee kuin turisti, joka on loppumattomalla seikkailulomalla, ilman paluulippuja tai määräpäiviä. Suussa maistuu vapaus. Jopa valokuvien ottaminen tuntuu turhanpäiväiseltä hätäilyltä – minullahan on vain aikaa. Tuo ihana kahvila on minun, voin tulla sinne uudestaan koska vain haluan ja niin monta kertaa kuin haluan. Tuo viihtyisä puisto on minun. Tuo linna, museo ja näköalapaikka. Minun, minun!

Ruokakaupassa käynti tai kirjastokortin hankkiminen ovat seikkailuja, joista voi tohkeilla päiväkausia. Reitti kotiin kulkee joka päivä eri polkuja vain uusien katujen kokeilemisen riemusta. Kaikki on niin kimmeltävää ja jännittävää, ettei illalla tahdo tulla uni.

Puolisolla on uudessa työpaikassaan samanlainen malttamaton innostus – olemme molemmat kuin irtipäässeitä lapsia karkkikaupassa. Minkälaiset lattiat pyydän huoneeseeni remontoimaan? Siirrätänkö työpöydän kirjahyllyn viereen vai sittenkin ikkunan luo? Tilattaisiinko heti se himoittu 3D-näyttö vai pärjättäisiinkö alkuun vain monella rinnakkaisella HD-ruudulla? Saanko aamumetrosta istumapaikan, jos hyppäänkin kyytiin eri asemalta kuin aiemmin?

Sitä kestää aikansa, ehkä muutamia viikkojakin. Mutta väistämättä tulee se päivä, jolloin huoleton vaeltelija lähtee kävelemään ilman päämäärää tai karttaa ja eksyy. Ei sellaisella rennon välinpitämättömällä tavalla, jolla löydetään vahingossa uusia lempipaikkoja, vaan totaalisella, ahdistavalla tavalla. Siten kuin pieni lapsi eksyy suuressa tavaratalossa, eikä osaa kysyä keneltäkään suuntaa, vaan jähmettyy vain paikalleen ja toivoo että joku turvallinen aikuinen tulee ja löytää. Uusi kaupunki onkin pelottava sokkelo täynnä toistensa näköisiä kortteleita, autokorjaamoita ja autiotontteja. Suuntavaisto katoaa nopeasti.

Lopulta päästään takaisin tutuille kaduille, mutta ilta on jo pitkällä, hämärä on laskeutunut ja seikkailija ja vauva ovat väsyneitä ja nälissään.

Työpaikalla odotellaan kolmatta viikkoa tilattuja tietokoneita. Viivästyksen vuoksi mikään ei edisty ja puoliso alkaa olla jo kovin turhautunut. Lopulta selviää, että monimutkainen saksankielinen paperi, jota oli luultu tietokoneiden tilauslomakkeeksi, olikin vasta tarjous. Kone ei ole tulossa – sitä ei ole vielä edes tilattu.

Turisti kuittaa arkiset harmit olankohautuksella, ei anna niiden pilata lomaa. Mutta muuttaja ymmärtää, että näiden asioiden kanssa on taas opittava elämään. Se on seikkailujen hinta.