Uutuudenviehätys

Tuoreena asukkaana uudessa kaupungissa askel on kevyt. Kaupunkia katselee turistin kirkkain silmin, uteliaana ja elämyksennälkäisenä. Tai ei sittenkään. Kaupunkia katselee kuin turisti, joka on loppumattomalla seikkailulomalla, ilman paluulippuja tai määräpäiviä. Suussa maistuu vapaus. Jopa valokuvien ottaminen tuntuu turhanpäiväiseltä hätäilyltä – minullahan on vain aikaa. Tuo ihana kahvila on minun, voin tulla sinne uudestaan koska vain haluan ja niin monta kertaa kuin haluan. Tuo viihtyisä puisto on minun. Tuo linna, museo ja näköalapaikka. Minun, minun!

Ruokakaupassa käynti tai kirjastokortin hankkiminen ovat seikkailuja, joista voi tohkeilla päiväkausia. Reitti kotiin kulkee joka päivä eri polkuja vain uusien katujen kokeilemisen riemusta. Kaikki on niin kimmeltävää ja jännittävää, ettei illalla tahdo tulla uni.

Puolisolla on uudessa työpaikassaan samanlainen malttamaton innostus – olemme molemmat kuin irtipäässeitä lapsia karkkikaupassa. Minkälaiset lattiat pyydän huoneeseeni remontoimaan? Siirrätänkö työpöydän kirjahyllyn viereen vai sittenkin ikkunan luo? Tilattaisiinko heti se himoittu 3D-näyttö vai pärjättäisiinkö alkuun vain monella rinnakkaisella HD-ruudulla? Saanko aamumetrosta istumapaikan, jos hyppäänkin kyytiin eri asemalta kuin aiemmin?

Sitä kestää aikansa, ehkä muutamia viikkojakin. Mutta väistämättä tulee se päivä, jolloin huoleton vaeltelija lähtee kävelemään ilman päämäärää tai karttaa ja eksyy. Ei sellaisella rennon välinpitämättömällä tavalla, jolla löydetään vahingossa uusia lempipaikkoja, vaan totaalisella, ahdistavalla tavalla. Siten kuin pieni lapsi eksyy suuressa tavaratalossa, eikä osaa kysyä keneltäkään suuntaa, vaan jähmettyy vain paikalleen ja toivoo että joku turvallinen aikuinen tulee ja löytää. Uusi kaupunki onkin pelottava sokkelo täynnä toistensa näköisiä kortteleita, autokorjaamoita ja autiotontteja. Suuntavaisto katoaa nopeasti.

Lopulta päästään takaisin tutuille kaduille, mutta ilta on jo pitkällä, hämärä on laskeutunut ja seikkailija ja vauva ovat väsyneitä ja nälissään.

Työpaikalla odotellaan kolmatta viikkoa tilattuja tietokoneita. Viivästyksen vuoksi mikään ei edisty ja puoliso alkaa olla jo kovin turhautunut. Lopulta selviää, että monimutkainen saksankielinen paperi, jota oli luultu tietokoneiden tilauslomakkeeksi, olikin vasta tarjous. Kone ei ole tulossa – sitä ei ole vielä edes tilattu.

Turisti kuittaa arkiset harmit olankohautuksella, ei anna niiden pilata lomaa. Mutta muuttaja ymmärtää, että näiden asioiden kanssa on taas opittava elämään. Se on seikkailujen hinta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s