Lapsenkengissä

Kun muutimme tänne, tiesin ettei vuosien takaisella peruskurssikielitaidolla kovin pitkälle pötkitä, mutta silti kielellinen avuttomuus pääsi jotenkin yllättämään. Olemme vauvan kanssa samassa veneessä: kumpikin yrittää vain hymyillä nätisti hämmentävissä tilanteissa ja toivoo, että asiat järjestyvät jollakin tavalla kysymättä. Vauva onnistuu siinä paljon minua paremmin. Hän elekieliflirttailee sujuvasti, eikä pokka petä, vaikka kadulla meidät pysäyttäneen hedelmämummon paksu baijerilaislirkutus on kestänyt jo vartin ja ylikin. Puheen sisällöstä vauva ja minä ymmärrämme yhtä vähän.

Tai mistä minä tiedän, kuinka paljon saksaa vauva tässä vaiheessa ymmärtää. Vastaamaan meistä kummastakaan ei joka tapauksessa ole.

Olen menossa kauppaan ostamaan jotain, mitä arvelen sieltä löytyvän, mutta jonka nimeä en tiedä saksaksi. Opettelen sanan sanakirjasta juuri ennen lähtöä ja toistan sitä mielessäni koko matkan kauppaan. Olen kuitenkin liian ylpeä kirjoittaakseni sen ylös – tässähän on tarkoitus opiskella eikä luntata! Vaikka matka ei ole pitkä, ehdin toistaa sanan niin monta kertaa, että se menettää merkityksensä, unohdan miltä sen piti kuulostaa ja alan tehdä virheitä. Kaupassa en muista enää mitä piti ostaa, ja muistiinpainamani sana on vääntynyt tunnistamattomaksi. En tiedä, miten selittää asiaani myyjälle, enkä löydä tuotetta hyllystä. Ehkä sitä ei edes myydä täällä. Matkalla kotiin potkin harmistuneesti pikkukiviä ja välttelen vastaantulijoiden katseita.

Kieli ei ole vain kommunikaatiota. Se on tapa olla olemassa muille, osoittaa itsenäisyyttä ja aikuisuutta, omaa paikkaa maailmassa. Kielipuolena olen kuin tikku-ukko: minulla on tarjota ihmisille ympärilläni vain hymiötä suu ylöspäin (Danke, dankedanke, vielen Dank) tai alaspäin (Entschuldigung, sorrysorry, es tut mir… ööh… Leid). Sen vivaihteikkaampaan viestintään ei kieleni vielä taivu.

Toisena päivänä ostan leipomosta kahdenlaisia eri sämpylöitä, saan danket ja bittet osumaan melkein oikeisiin kohtiin ja toivotan vielä myyjälle takaisin hyvää päivänjatkoa. Mikä riemu! Leveän hymyni näkevät vastaantulivat varmasti luulevat, että olen juuri voittanut lotossa – ja siltä se tosiaan tuntuu.

Advertisement