Arvet

Kun kaupungilla on pitkä ja rikas historia, on aivan selvää, että siihen mahtuu sekä valoisia että synkempiä ajanjaksoja.

Tämän saksalaisen kaupungin tapauksessa synkät muistot ovat vielä astetta mustempia, ja ne hyökkäävät odottamatta kimppuun kuin arvaamatta törröttävät katukivet. Kompastelen alinomaa.

Haen Lidlistä jotain hyvin tavanomaista, ehkä jogurttia ja perunoita. Harmittelen kassajonossa lyhyttä palvelutiskiä, jonka vuoksi sekä kassahenkilökunta että asiakkaat siirtelevät tavaroita hihnalle ja hihnalta pois verenpaine punaisella, vaikka keskellä päivää ei asiakkaita ole kuin nimeksi. Paluumatkalla raahaan kauppakasseja monen aivan tavallisen 60-lukulaisen kerrostalon ohi. Niitä on tämä kaupunki täynnä.

Erään talon seinässä on muistolaatta, jossa kerrotaan talon tuhoutuneen maan tasalle pommituksissa sodan loppuvaiheessa ja nousseen uudelleen harjakorkeuteen kaksi vuosikymmentä myöhemmin. Kaksi vuosikymmentä — se on tarpeeksi pitkä aika uuden sukupolven syntyä ja kasvaa aikuisiksi. Kotikaupunginosasta jäi pommitusten jälkeen pystyyn vain kolmannes.

Raunioille saa jotenkin ymmärrettävän mittakaavan vasta, kun kiivetä puuskuttaa Olympiapuiston korkeimman mäen huipulle ja katselee sieltä näkymää Frauenkirchen tornien yli Alpeille. Koko valtava mäki on kasattu sodanjälkeisestä rakennusjätteestä. En voi olla pohtimatta, millaista elämä on noina vuosina mahtanut täällä olla. Omat vanhempani ovat silloin olleet alakouluikäisiä.

Toisessa seinässä luetellaan nimeltä ne parikymmentä müncheninjuutalaista, jotka joutuivat sodan aikana odottelemaan talossa pidätettyinä useita viikkoja ennen kuin heidät pakkosiirrettiin edelleen Dachaun keskitysleirille. Kun historiantunnilla luimme näistä vaiheista, keskitysleirit sijaitsivat meille valovuosien päässä, hädin tuskin todellisissa paikoissa jossain Mordorin ja Manalan välimaastossa. Nyt kotoa pääsee Dachauhun lähijunalla parissakymmenessä minuutissa. Kurkkua kuristaa niin etten tahdo saattaa pysähtyä leipomoon, vaikka kuinka pitäisi.

Taidekorkeakoululla kehaisen varomattomasti konserttisalin ylvästä olemusta ja hyvää akustiikkaa, kun yllättäen selviää, että talo on itseasiassa vanha natsipäämaja. Tuskin kivenheiton päästä löytyy kuppila, joka oli aikoinaan Hitlerin kantapaikka. Sieltä voi edelleen ostaa edullista olutta ja Sacher-torttua.

On kuin kaupunkia katselisi jatkuvasti kaksiväristen 3D-lasien läpi. Kun sulkee yhden silmän, näkee sydäneurooppalaisen keisarikunnan vuosisataisen historian munkkiluostareineen ja barokkipalatseineen. Mutta kun sulkee toisen silmän, näkee jäykästi marssivia harmaita sotilasrivistöjä ja hakaristejä.

Saksaan muuttajille suunnattu opaskirja neuvoo välttämään sodasta puhumista. Saksalaiset ovat tämän historian vaiheen jo käsitelleet valmiiksi ja jättäneet taakseen. Eivät he tarvitse siitä muistutusta – ulkomaalaiselta nyt varsinkaan – eikä sinulla ole aiheeseen mitään tuoretta sanottavaa.

Ei olekaan. Ei kertakaikkiaan mitään. Mutta nyt kun me olemme müncheniläisiä, siis oikeastaan melkein saksalaisia itsekin ja vieläpä vapaaehtoisesti, tämä historia on osa omaa lähiympäristöämme. Joudun ottamaan siihen vähitellen kantaa, edes itselleni, ja jossain vaiheessa kertomaan asioista lapselle. Olen nimittäin alkanut pitää tästä kaupungista ja haluan oppia näkemään sen ilman kaikkea tätä painolastia.

Historia pitää jokaisen pilkkoa itselleen sopivankokoisiksi paloiksi, pureskella ja sulatella. Silläkin uhalla, että prosessi aiheuttaa ajoittain vatsanväänteitä.

Advertisement