Leivänpaahdin oli lapsuudenkodissani keittiön sydän. Se valittiin aina huolella, mieluiten muotoilultaan ja väreiltään keittiön muihin kuoseihin sopivaksi, ja laadukkainkin paahdin kulutettiin ahkeralla käytöllä muutamassa vuodessa loppuun. Yksi rakkaimpia hajumuistoja mummolasta on sormiakirvelevän kuumaksi paahdetun leivän rapeanmakea tuoksu. Mummon paahtimessa oli aivan erityisen sähäkkä vastus, sellaista aromia ei millä tahansa laitteella saanut aikaiseksi.
Leivänpaahdin tekee kodin, ajattelen.
Kun olemme saaneet hankittua uuteen asuntoon tärkeimmät kodinkoneet – jääkaapin, tiskikoneen ja imurin – marssin kovalla tohinalla elektroniikkaliikkeeseen valitsemaan paahdinta. Rämplään huolellisesti kertaan läpi kaupan koko valikoiman, vertailen watteja ja paahtoalueen mittasuhteita, jousien räminää ja vipujen lujuutta. Voisi luulla, että kyseessä on suurempikin päätös. Lopulta tuon ylpeänä kotiin kauniin teräskylkisen paahtimen, jonka jousissa on kunnioitusta herättävää jämäkkyyttä ja vatsassa tehokas grilli. Meillä on vielä monta hienoa aamua edessä.
Mutta muutamaa viikkoa myöhemmin paahdin tönöttää keittiön pöydällä edelleen lähes korkkaamattomana. Perheemme leivänsyöntikulttuurissa on huomaamatta tapahtunut peruuttamaton muutos, joka tekee leivänpaahtimen tarpeettomaksi.
Syömme nykyisin enimmäkseen tuoreita sämpylöitä.
Syytän muutoksesta puolisoa. Hän jäi heti muuton jälkeisinä etsikkoviikkoina koukkuun tuoreen leivän vastustamattomaan tuoksuun aamukaduilla ja muisti päivä toisensa jälkeen kysellä töistä palattuaan, olinko tuonut uusia sämpylöitä. Yritin aikani taistella vastaan, ostaa ”kunnollista” leipää itselleni ja vain muutaman satunnaisen sämpylän näön vuoksi puolisolle, mutta kun jopa vauva hampaita saatuaan oitis ihastui sämpylän järsimiseen, vastarinta alkoi murtua. Mielenmuutosta edesauttoi myös se, että sämpylöitä on täällä niin helposti saatavilla, että oikeastaan paahdettavan leivän hankkiminen on se ylimääräistä työtä vaativa vaihtoehto.
Leipomot ovat saksalaisille pyhiä. Niin pyhiä, että vaikka kaikki muut Baijerin alueen kaupat ovat sunnuntaisin häveliäästi kiinni, useimmat leipomot avaavat ovensa sunnuntaiaamuna muutamaksi tunniksi, jotta väki saa ruokapöytiinsä tuoretta leipää sekä tietysti iltapäiväkahvin seuraksi kakkua. Leipävalikoima vaihtelee leipomon ja osittain myös sesongin mukaan, mutta laiskimmankin paakarin tiskistä löytyy helposti kymmenkunta erilaista sämpylätyyppiä vaaleasta tummaan ja jyväiseen, makeasta rusinasämpylästä happamaan ruistaikinaan.
Yksi heikkous tuoreessa leivässä tosin on. Kun taikinasta jätetään turhat lisä- ja säilöntäaineet pois, eivät pehmeä rakenne ja herkullinen maku kestä loputtomiin. Huonolla tuurilla aamuinen leipä on jo illansuussa kuivahtanutta ja aavistuksen karvasta, mutta viimeistään päivän, parin jälkeen sämpylöillä ei ole enää turvallista edes heittää vesilintua.
Sellaisina kuivan leivän aamuina kaivan pakkasesta siivun aitoa suomalaista ruisleipää ja lepytän sillä nurkkaan unohtuneen paahtimen. On lohdullista ajatella, että leivällä ja minulla on yhteiset juuremme samassa karussa pohjoisessa maaperässä.
Alppien juurelta 