Hitaita siirtymiä

Vuosi uudessa maassa tulee täyteen ilman sen suurempia juhlallisuuksia. Olemme kaikki omalla tavallamme kiireisiä – puoliso työpaineidensa kanssa, lapsi uusien taitojensa hurmaamana ja minä kotirumban hikihattuisena kapellimestarina. Arki rullaa tasaisena eteenpäin, mutta aistin perheessä tiettyä kärsimättömyyttä. Odotamme, että aika kuluisi nopeammin. Että tulisi jo se päivä, jolloin kotiutumisprosessi viimein päättyy.

Ensimmäinen muutto ulkomaille oli luonteeltaan kovin toisenlainen. Lähdimme Yhdysvaltoihin vastavihittynä nuorena parina muutaman matkalaukun kanssa, kuumeisina ja malttamattomina kohtaamaan uusia elämyksiä. Emme tienneet vielä millaisia, mutta jotain suurta ja jännittävää ja ihmeellistä se tulisi olemaan. Muutaman kuukauden hiljaiselon jälkeen paikallinen maailma alkoikin avautua: liityimme orkesteriin, saimme paljon uusia ystäviä, kävimme juhlissa ja konserteissa, tutustuimme uuteen kotikaupunkiin ja sen lähiympäristöön. Pidimme kotikonsertin, kestitimme vieraita ja dokumentoimme elämää kirjoittamalla ja valokuvaamalla. Sain itsekin mieluisia töitä ja sulahdimme osaksi kaupungin iloisenkuplivaa, vaikkakin alati vaihtuvaa expat-virtaa.

Nyt olemme kielirampa lapsiperhe, jatkuvasti univelkaisia yöheräämisistä, vanhemmuuden ja urakehityksen mukaanaan tuomista uusista vastuista, asioiden toimittamisen kaikenpuolisesta monimutkaisuudesta ja hyvien ystävien kanssa käytävien pitkien keskustelujen puutteesta. Suomen puhuminen lapselle hiekkalaatikolla ei sanottavammin houkuttele ympäristön äitejä ryhtymään spontaanisti juttusille, mutta emme ole itsekään kovin aktiivisia kutsumaan ihmisiä kylään. Niinpä vietämme paljon aikaa keskenämme kotona. Emme ole saaneet aikaiseksi etsiä luotettavaa lastenhoitajaa, joten jätämme väliin konsertit ja muut iltariennot, joista tapasimme nauttia Amerikan-elämämme aikana. Vastaukseksi kysymyksiin uudessa kotikaupungissa viihtymisestä annamme vain monitulkintaisia murahduksia, koska poistumme vapaaehtoisesti kodin lähipiiristä niin harvoin, ettemme oikein itsekään tiedä, millainen tämä kaupunki oikein on.

Liioittelen, tietysti. Arki pyörii ihan luontevasti ylä- ja alamäkiä, omalla painollaan. Kaupasta löytyy pääasiassa kaikkea mitä tarvitaan, eikä pienen lapsen kanssa voisi päivän mittaan kovin ihmeellisiä elämyksiä järjestääkään. Koti on keskeneräinen, mutta viihtyisä. Mitä siitä, ettei radiouutisia ymmärrä, kun tärkeimmät päivitykset saa Hesarista. Mutta tosiasia on, että tässä ajassa olimme jo lujasti kiinni yhdysvaltalaisen elämän kiemuroissa, kun taas tällä kertaa en tahdo alkuunkaan päästä kiinni saksalaiseen mielenlaatuun.

Yksi merkittävä ero tämän ja sen muuton välillä on. Ensimmäistä kertaa laukkuja pakatessa olimme kaikkien lähtijöiden tapaan luvanneet vanhemmille, että paluulento varataan kahden, tai ihan viimeistään kolmen vuoden päähän, ja sitten tullaan takaisin Suomeen ja ollaan ihmisiksi.

No.

Nyt olemme neljättä vuotta maailmalla eikä paluulennosta ole edelleenkään tietoa. Ehkä se on ensimmäisen muuttokokemuksen tuomaa viisautta tai silkkaa kyynisyyttä, mutta yhä harvemmin yritän vakuutella itselleni, saati sitten kenellekään muulle, että todella tietäisin, miltä elämämme näyttää kolmen, viiden tai kymmenen vuoden päästä.

Ehkä juuri tästä päämäärän, deadlinen puutteesta kumpuaa suuri väsymyksemme. Kuka vain jaksaa olla reipas ja innostunut, kun tietää että ”ei tätä kuitenkaan loputtomiin kestä” ja ”pitää nyt nauttia kun on tilaisuus”. Mutta tällä kertaa emme ole huolettomia vaihto-opiskelijoita emmekä postdoc-kiertolaisia, vaan rakennamme ainakin toistaiseksi pysyvää kotia itsellemme ja jälkikasvullemme maahan, joka on meille vielä monin tavoin uppo-outo ja jonne pudota tupsahdimme lyhyellä varoitusajalla ja luvalla sanoen huterin suunnitelmin. Ei ihme, että vieläkin välillä aamuöisin hirvittää.

Toisaalta alamme kaikki olla myös väsyneitä väsymykseen ja kotiin käpertymiseen. Toivon, että toinen Baijerin-vuotemme tuo mukanaan runsain mitoin kaikkia niitä elämyksiä, joita olemme tähän asti olleet liian uupuneita vastaanottamaan.

Advertisement