Kevään valo

Vuoden vaihteessa jokin muuttuu. Kielitaito nytkähtää odottamatta eteenpäin; ihan kuin olisi junnattu kuukausitolkulla liian pienellä vaihteella, ja nyt turhautuneesti ulvonut moottori saadaan taas rullaamaan. Ympärille ilmestyy tuttuja, joihin törmätään säännöllisesti ja jotka alkavat pidemmän Suomen-matkan aikana kysellä perään. Lapselle löytyy sattumalta ihan naapurista herttainen osapäivähoitaja ja arki saadaan rullaamaan sujuvammin. Omatkin tulevaisuudensuunnitelmat alkavat taas kiinnostaa. Eteisen lamppuun tulee lisää watteja, tai ainakin näkö terävöityy ja värit kirkastuvat.

Kulttuurishokin pahin suvantovaihe on ohitettu.

Vaikka järjen tasolla tietysti ymmärtää, että kotiutuminen on prosessi, jota ei voi kiirehtiä tai ohittaa pelkällä tahdon voimalla, on se silti itsenäiselle aikuiselle kova paikka myöntää, kuinka irralliseksi ja avuttomaksi voi vieraassa paikassa itsensä tuntea. Eikä asettuminen ei ole tasainen ylämäki, vaan jyrkkä ja epätasainen portaikko.

Ensimmäinen porras on ylitetty, kun lähimpään ruokakauppaan löytää eksymättä ilman karttaa. Pari askelmaa myöhemmin ei enää tarvitse varmistaa etukäteen pysäkiltä, minkä numeroinen bussi kulkee kodin suuntaan. Siinä vaiheessa olo alkaa olla aika mukava, kun voi miettimättä nimetä ainakin yhden suosikkiravintolan ja sieltä yhden mieluisaksi todetun annoksen. Ja sittenkin saattaa kulua vielä raivostuttavan paljon aikaa, ennen kuin ruokakaupan hyllyjärjestyksen logiikka on kokonaisuudessan auennut ja iltapäivälööppien etunimillä tituleeratut julkkikset tulevat tutuiksi. Lopulta kun ympäristön paikallisylpeydelle ei ole enää tarvetta kohotella kulmakarvoja, ollaan jo pitkällä.

Pidän kovasti tästä uudesta kotikaupungista. Keskiaikaviittauksilla flirttaavista munkkivaakunoista ratikoiden kyljessä. Humoristisista roskapöntöistä, jotka tervehtivät käyttäjiä jäykän kunnioittavasti ”Grüß Gott”. Vanhan keskustan kiemuraisesta katurakenteesta. Englischer Gartenin leppoisasta kuhinasta aurinkoisina päivinä. Jopa kaupunkilaisten itsetietoisesta konservatiivisuudesta, joka on seurausta siitä vahvasti juurruttavasta tiedosta, että omat esi-isät asuivat näillä seuduilla jo lähes tuhat vuotta sitten.

Mutta joka viikko opin edelleen jotain uutta. Esimerkiksi viime viikolla hoksasin lähikaupassa neljännen pestohyllyn. (Pestopurkin voi tämänhetkisten tietojeni mukaan ostaa kaupan oman säästötuotemerkin öljyvalikoiman vierestä, makaroniosastolta ketsuppien kyljestä, luksusoliivisäilykkeiden läheltä ja tuorepastaosastolta. Hintaeroa halvimman ja kalleimman sijainnin välillä on pari sataa prosenttia.) Edellisellä viikolla selvisi, että kengännauhoja voi ostaa ketjukenkäkaupoista ja suutarilta, mutta ei hienommista kenkäputiikeista. Myös sekatavarakauppa Rossmann myy tavallisimpia kengännauhatyyppejä, mutta ne eivät löydy kenkäplankkien vierestä, kuten voisi kuvitella, vaan wc-hajustehyllystä.

Arjen absurdit ongelmat voittavat piilokameran mennen tullen.

Mutta nyt kun kulttuurishokki on hellittänyt otteensa, niille jaksaa taas nauraa.