Hiekkalaatikkokapina

Koko uudessa maassa asumisemme ajan olen potenut jonkinlaista epämääräistä levottomuutta erityisesti hiekkalaatikoilla ja leikkipuistoissa – tilanteissa, joissa ympärillä on omani lisäksi muita eri-ikäisiä lapsia ja heidän saksalaisia vanhempiaan. Ihan kuin maa olisi jotenkin vino tai ainakin kengistä toinen matalampi. En ole oikein osannut selittää.

Aluksi arvelin, että kyse oli kielitaidon vajavuudesta. Omaa lastaan puolustavalle aikuiselle on kova paikka jäädä sanattomaksi, kun natiivi taaperoikäinen aloittaa vuorovaikutuksen kieliopin rajoja uhmaavalla lapsenkielellään, eikä oma osaaminen yhtäkkiä riitäkään asianmukaiseen vastaukseen. Esimerkiksi kun isompi lapsi haluaa riuhtoa pienemmän pois keinusta päästäkseen itse keinumaan. Jotain napakkaa ja yksiselitteistä pitäisi pystyä sanomaan ja nopeasti sittenkin, mutta verbin pohdinta vie liiaksi aikaa ja tilanne menee ohi.

Mutta ei ongelma ollutkaan yksinomaan hidas imperatiivinmuodostus, vaan jotain monimutkaisempaa.

Hiekkalaatikolla ollaan auktoriteetin ytimessä. Lasten puuhia näennäisen sivusta seuraavat aikuiset muodostavat yhdessä moraalin ja oikeudenmukaisuuden etuvartion, joka varmistaa vakaalla kädellä, että niin omat kuin vieraatkin lapset omaksuvat yhteiset säännöt. Ei saa lyödä. Pienempiä varotaan. Kukin vuorollaan.

Sääntöjen kanssa on oltava järkkymätön, ja mahdolliset tulkintaerot selvitetään vaivihkaa aikuisten kesken, ei lasten kuullen. Hiekkalaatikkoyhteisön paheksunta pitää sooloilijat ruodussa.

Näissä säännöissä ei vain ole mitään universaalia.

Kun lapsi repii ymmärtämättömyyttään oman lapionsa pois toisen lapsen kädestä, kumpaa torutaan ja kumman tulee pyytää anteeksi? Kun isompi lapsi juoksee huolimattomuuttaan pienemmän kumoon, kumman vanhemmilla on oikeus puuttua asiaan sanallisesti tai tarttumalla lapsen hihaan? Onko tärkeämpää oppia jakamaan lelut ja antamaan toiselle vuoro, vai puolustamaan horjumatta oikeutta omaansa?

Aikuisten maailmassa mitättömiltä tuntuvat kahnaukset muuttuvat hiekkalaatikolla mammutin kokoisiksi. Ja sitähän ne oikeastaan ovat: hiekkalaatikolla lapset sosiaalistetaan niihin arvoihin, joiden mukaan heidän odotetaan toimivan koko kasvuikänsä, sikäli kun asuvat edelleen saman kulttuurin vaikutuspiirissä. Ja koska suurin osa hiekkalaatikkovanhemmista on tämän saman kulttuurin tuotteita, heille lasten sääntöjen hienovireisyydet ovat niin itsestäänselviä, että erimielisyyksiin tai väärinymmärryksiin ei oikeastaan ole muuta selitystä kuin vastapuolen tyhmyys tai kaiken käsityksen ylittävä moukkamaisuus.

Siinäpä melkoinen annos kulttuurista painetta toimia nopeasti oikein tilanteissa, joissa oma intuitio ja kokemus ohjaavat usein ihan eri suuntaan kuin paikalliset tavat. Tai tilanteessa, jossa itsekin vasta opettelee ensimmäisen lapsen myötä tunnistamaan, minkälaisia arvoja oikeastaan kannattaa.

Tässä, kuten kulttuurierojen kohdalla yleensäkin, on kaksi pätevää vaihtoehtoa. Voi vetää pipon syvemmälle päähän ja toimia kuten tekisi oman maansa hiekkalaatikolla, tietoisen sokeana ympäristön tyrmistykselle ja paheksunnalle. Se on aina pykälän verran helpompaa, jos mukana on samanmielisiä tukijoukkoja, joiden kanssa voi änkyröidä yhdessä.

Tai sitten voi päättää pitää tuntosarvia ylhäällä ja yrittää pala palalta kursia kokoon ymmärrystä paikallisen kulttuurin ajattelutavoista ja rakenteista. Ehkä onkin niin, että vasta hiekkalaatikon reunalla sitä oppii todella tietämään, millaiseen maahan sitä on tällä kertaa nenänsä lykännyt.

Advertisement