Eräänä iltana lapsi alkoi täysin ilman ennakko-oireita oksentaa. Sitä sattuu; lapset ovat joskus kipeänä ja kun tarpeeksi usein maistaa uteliaisuuttaan lapiollisen hiekkakakkua, olisihan se merkillistä jos vatsa ei edes joskus protestoisi. Mutta me vanhemmat, suomalaisen kulttuurin kasvatit ja itse monta vatsatautia nähneet, aloimme yhdessä tuumin laskea, mitä lapsi oli syönyt viimeisen kahdentoista tunnin aikana. Kävimme läpi jääkaapin sisältöä ja varmistelimme parasta ennen -päiväyksiä. Vasta parin tunnin jälkeen keskustelun suunta kääntyi ja päädyimme sittenkin epäilemään virustartuntaa ruokamyrkytyksen sijaan.
Suomessa ruokamyrkytys on harvinaislaatuinen katastrofi, joka tapahtuu kun jätevesipuhdistamon hana käännetään väärään asentoon tai sähkökatko pääsee sulattamaan pakastealtaan. Yhdysvalloissa ruokamyrkytys on melko tavallinen sairaslomaperuste, jokseenkin samalla linjalla kohtuullisen flunssan, selkävaivojen tai migreenin kanssa.
Ihan kuin emme olisi aivan hoksanneet, että asuinmaa on tosiaan vaihtunut. Vieläpä jokin aika sitten.
Samaa sarjaa on silmääni kehittynyt lahjomaton ötökkätutka. Varmistan alitajuisesti ainakin viikottain, ettei seinällä häivähtänyt varjo, pöydän alle vierinyt rakennuspalikka tai muu tumma juonne huoneen kulmassa ollut sittenkin torakka. En ole nähnyt suuresti kammoamiani miehen peukalon kokoisia amerikkalaistorakoita sen jälkeen kun pakkasimme muuttolaatikot Washingtonissa, mutta jossain loogisen järjen perukoilla vaanii edelleen kivikautinen metsästäjä valmiina hyökkäämään kotiluolaan tunkeutuneen ötökän kimppuun.
Kun erehdyn moittimaan itseäni ihan kaheliksi tästä torakkakyttäyksestä, puolisoni kertoo kärsivänsä samanlaisesta elohiirestä pupillin reunalla. Sarvekkaat eivät hevillä unohdu lihasmuistista. Ylpeinä muistelimme maineikkaimpia saalistusvoittojamme ja huippuunsa hiottua tiimityötä. Sinä otat saappaan ja minä imurin. Tyylipisteitä ei jaeta, lopputulos ratkaisee.
Meistä on tullut kolmioita.
”I’m a triangle” -meemi on näppärä maallikkoteoria siitä, millä tavoin ulkomailla asuminen muuttaa ihmistä peruuttamattomasti. Lyhykäisyydessään se menee jotenkin näin:
Muuttaja voi olla lähtiessään ympyrä; oman kulttuurinsa tuote ja pääpiirteissään aivan samanlainen kuin kaikki maanmiehensä. Mutta muuttaessaan neliökulttuuriin ympyrä ei enää mahdukaan uuteen ympäristöön. Muiden kulmat ovat tiellä. Niinpä ympyrä vähitellen – joko vapaaehtoisesti tai pakon sanelemana – alkaa sopeutua ja suoristua. Neliökulttuurissa hän on aina jollakin tavoin ulkopuolinen, eikä hänestä koskaan tule neliötä. Sen sijaan hän muuttuu jatkuvien törmäysten myötä joksikin uudeksi: kolmioksi.
Kolmio selviää uudessa ympäristössään, viihtyykin ehkä, ja kotiutuu. Kunnes sitten koittaa päivä, jolloin kolmio pakkaa matkalaukkunsa ja palaa alkuperäiseen kotimaahansa, mutta säilyttää uudet kulmansa.
Eikä olekaan enää ympyrä ympyröiden joukossa.
Viimeksi tällä viikolla istuin liikennevaloissa, aikeissa kääntyä oikealle. Yritin epätoivoisesti muistaa, missä maassa olin ja saiko täällä taas kääntyä punaista valoa vastaan vai ei. (Oikea vastaus: Suomessa ja Saksassa ei, Yhdysvalloissa tietyissä osavaltioissa kyllä.)
Keskustelimme tästä kolmioaiheesta puolison kanssa ja olimme yhtä mieltä siitä, että teoria on kummallisen simppeli saamaansa huomioon nähden. On varmasti ihan totta, että paluumuuttajan kulttuurishokki iskee nurkan takaa palleaan juuri siksi, että näennäisesti tuttuun ympäristöön muuttaessa sitä ei osaa odottaa. Mutta kyllähän aikuisen elämässä on monta muutakin asiaa, jotka muuttavat maailmankuvaa rajusti ja peruuttamattomasti (perheen perustaminen, huhuu?). Ei maasta- tai maahanmuutto ole siinä suhteessa mitenkään ainutlaatuista. Pidän sitä paitsi surullisena ajatusta, että aikuisen ihmisen persoona olisi niin jäykkärakenteinen ja yksiulotteinen, että sitä pystyisi kuvaamaan mitenkään luontevasti parilla geometrisella kuviolla.
Mutta siinä ollaan kyllä oikeilla jälijllä, että jotain näiltä matkoilta jää aina takataskuun – myös sellaista mitä ei ollut välttämättä tarkoitus kantaa mukana.
Alppien juurelta 