Luin tässä hiljattain aivan erinomaisen artikkelin ulkomailla asumisesta ja lapsiperheistä. (Löytyy täältä.) Yleensä ärsyynnyn teksteistä, jotka trendikkäästi lupaavat viisi tai seitsemän tai kolmetoista asiaa jotain todella raflaavaa. Ne kun niin kovin harvoin täyttävät otsikon asettamat odotukset. No, tällä kertaa oli mukavaa olla väärässä. Kirjoittaja on onnistunut pukemaan täsmällisesti sanoiksi monta asiaa, jota olen itse pyöritellyt takaraivossa, mutta jotka eivät ole oikein löytäneet muotoa.
”1. Having a child in a new country with a different health care system and with different customs, culture and language can be challenging.”
En voi millään tavoin moittia raskaudenseurantaa tai synnytyskokemusta Yhdysvalloissa. Miehen työn ansiosta meillä oli markkinoiden parhaat sairasvakuutukset, jotka kattoivat aivan kaiken mahdollisen. Saimme vapaasti valita sairaalan ja nirsoilla sellaisista melko turhanpäiväisistä asioista kuin aamupalatarjoilut, keisarinleikkauksien prosenttiosuus kaikista synnytyksistä ja perhehuone, jonne myös tuore isä sai jäädä yöpymään. Kolmen expat-vuoden jälkeen englanniksi viestiminen onnistui ilman pienintäkään ongelmaa myös supistusten aikana – sikäli kun supistusten aikana nyt pystyy kommunikoimaan yhtään millään kielellä. Vierailumme yliopistosairaalan asiakkaina oli lyhyehkö, mutta kaikin puolin miellyttävä.
Lapsen saaminen osui myös sikäli hyvään ajankohtaan, että olisimme joka tapauksessa joutuneet muuttamaan miehen uuden työn takia ja tiesin, ettei vieraalla kielellä työskentely tulisi olemaan heti mahdollista. Olisin joka tapauksessa ollut jonkin aikaa kotona ennen kuin arjen palaset olisivat loksahtaneet kohdilleen. Yhtä hyvin saatoin ”pyöritellä peukaloita” äitiyslomalaisena. Mutta sosiaalisten verkostojen kannalta muutto tuli todella hölmöön saumaan.
”2. Make sure to develop a personal network for emotional support that includes staying in touch back home and making new friends in the host country.”
Washingtonissa meillä oli kohtuullisen laaja ystäväpiiri, monen ikäisiä ja monen taustaisia ihmisiä, joiden kanssa oli vähitellen edetty small talkista henkilökohtaisen keskustelun tasolle. Vauvakeväänä kuljimme mahat pystyssä puolen tusinan muun ulkosuomalaisen kanssa ja jaoimme kokemuksia mm. synnytyspeloista, ensimmäisestä syvästi traumatisoivasta Babies’R’Us-ostosvierailusta ja lastenvaunujen kulttuurisidonnaisuuksista. (Amerikkalaisissa lastenvaunuissa on yleensä vain sovitin autonistuimelle, koska suuressa osassa maata ei ole tapana tehdä vauvan kanssa pitkiä vaunukävelylenkkejä. Pohjoismaisittain autonistuinta taas pidetään epäergonomisena ja suorastaan vastuuttomana vaihtoehtona.) Vielä muuttolaatikoiden keskellä söimme kavereiden rakkaudella ensimmäisiä vauvaviikkoja varten pakastimeen valmistamia ruokia ja kävimme iltaisin soittamassa kvartetteja bébé kainalossa.
Kun muuttokuorma lähti, tömähdimme sosiaaliseen tyhjiöön. Emme tunteneet ketään, emme osanneet kunnolla kieltä, emmekä oikein päässeet jyvälle uudesta ympäristöstä. Yritimme kyllä laiskanlaisesti hankkia jonkinlaisia sosiaalisia kontakteja, mutta tosiasiassa olimme niin kädet täynnä töitä lapsiperheeksi opettelemisen kanssa, ettei verkostoitumiseen riittänyt energiaa. Puolitutuille naapureille ei oikein tuntunut luontevalta avautua yösyötöistä tai sormiruokailuista, eikä se saksaksi olisi onnistunutkaan. Jälkikäteen ajatellen selvisimme maahan asettumisen teknisestä puolesta erinomaisesti, mutta tunnetasolla vedimme muuton läpi hampaat irvessä ja silmät viiruina, ongelmasta toiseen sinnitellen. Paikallista ulkosuomalaisyhteisöä tai miehen työpaikan relokaatiopalveluita emme voi tästä syyttää – meillä ei vain ollut tarpeeksi voimia kaikkiin samanaikaisiin muutoksiin.
”3. Adjust to the thought of hiring a babysitter, a stranger caring for your child.”
Babysitterin palkkaaminen ei pitänyt olla mikään ongelma. Ilmoitus nettiin, lapsi hoitajan kainaloon ja kips kaps vanhemmat viettämään parisuhdeaikaa. Mutta lapsi olikin vierastavaista sorttia ja tuoreita vanhempia hirvitti jättää jälkikasvua hoitajalle, jonka kanssa ei ollut vahvaa yhteistä kieltä. Miten sitteri ohjeistetaan, kun emme tunne paikallisia tapoja? Miten hän suhtautuu lapsen itkuun tai kiukutteluun? Ymmärtävätkö hoitaja ja lapsi toisiaan millään tavoin? Kehen vieraassa maassa ylipäätään osaa luottaa? Ikävältä tuntunut tehtävä jäi aivan liian pitkäksi aikaa roikkumaan to do -listojen häntäpäähän, vaikka perhedynamiikkaa ajatellen se olisi ollut erinomainen investointi.
”4. Investigate cultural differences in child care and child-rearing between your culture and the host country to avoid misunderstandings that might lead to a visit from social services.”
Vaikka en aivan sosiaaliviranomaisten kotikäyntiä odotakaan, ympäristön realiteetteihin ja normeihin sopeutuminen on tosiaan ollut lapsen kanssa hyvin erilainen prosessi kuin edellisellä kierroksella työssäkäyvänä aikuisena. Tietenkään kaikki asiat eivät ole toisin – lasten kasvussa on paljon universaaleja piirteitä – mutta eroja tulee silti vastaan, ja usein yllättävissä kohdissa. Omista mielihaluista ei tee kovin tiukkaa tinkiä silloin kun kaupasta ei löydy rahkaa tai mämmiä, mutta kun yrittää nälkäinen vauva sylissä tihrustaa vellijauhopurkin kyljestä tuoteselostetta ja samalla ymmärtää, miksi alle vuoden ikäisen velliin ylipäätään pitää laittaa suklaahippuja, kulttuurierot iskevät silmille voimalla. Lapselleen kun haluaisi vain parasta, ja joskus sen tarjoaminen vieraassa kulttuurissa on mahdottoman hankalaa.
Toki monet alkuvaiheen kompastelut johtuivat nekin vain kielitaidon rajallisuudesta, kun tavaroita ei osannut etsiä oikeilla nimillä, oikeista hyllyistä tai oikeista kaupoista. Ja joskus niitä ei vain ollut olemassa. Mitäpä siihen, Siperia opettaa. Mistä pääsemmekin listan viimeiseen kohtaan.
”5. Having and raising children abroad, in a culture different from yours, is both a challenge and an enriching learning experience.”
Pian muutosta on kulunut kaksi vuotta. Alun huimaus on tasoittunut, saksantaito on edennyt harppauksin ja moni käytännön asia on järjestynyt parhain päin. Mikä tärkeintä, meille kullekin on kehittynyt omia pikku kotkotuksiamme: lempireittejä, lempipaikkoja, lempiravintoloita, lempitapoja juhlistaa vapaahetkeä. En sanoisi, että olemme täysin kotiutuneet, mutta jonkinlainen kavioura kotikorttelin ympärille on sittenkin muodostunut.
Tiedän että edessä on vielä monta oivallista tilaisuutta hiusten repimiseen, kun lapselle aletaan metsästää tarha- ja myöhemmin koulupaikkaa ja kun taas toivon mukaan lähivuosien aikana siirrymme kotiäitiviritelmästä kahden työssäkäyvän aikuisen dynaamiseksi talousyksiköksi. Joitain näitä ”elämää rikastuttavia haasteita” on parempi olla ajattelematta etukäteen. Mutta kieltämättä sittenkin tuntuu hauskalta, että seikkailu jatkuu edelleen ja saamme elää tätä jännittävää ja monipolvista expat-elämäämme nyt jo toisessa ennalta tuntemattomassa maassa. Muuttoa maasta toiseen vauvavaiheessa en kuitenkaan suosittele – ainakaan heikkohermoisille.
Alppien juurelta 