Ulkopuolisen silmin – Suomiloma vol. 2

Kävin S-marketissa. En tunnistanut maitohyllyssä vähälaktoosista purkkia, enkä löytänyt mistään ruokaöljyä. Leipäpaketit näyttivät vierailta ja kaikki oli kamalan kallista. Ovensuussa törmäsin kasinoon räikeästi vilkkuvaan rahapeliautomaattiin ja pidin sitä paitsi mauttomana myös täydellisen moraalittomana. En parhaalla tahdollanikaan ymmärtänyt, miksi nuorisourheilun ja päihderiippuvaisten tukeminen on kohtuullista sälyttää eläkeläisten ja työttömien maksettavaksi. Anoppilan televisiostakin tuli vain kummallisia ohjelmia.

Siitä päivästä kun muutimme pois Suomesta, on tullut kuluneeksi viisi vuotta. Muistan lukeneeni jostain ulkomaillemuutto-oppaasta, että puoli vuosikymmentä olisi sellainen narahduskohta, jonka jälkeen paluumuutto on olennaisesti epätodennäköisempää. Kyse voi olla siitä, että uuteen maahan – varsinkin jos se pysyy koko tämän ajan samana – ehtii siinä määrin tottua ja kiintyä, että silkka lepokitka estää matkalaukkujen pakkaamisen. Tai voi olla niinkin, että paluumuuton kohde ehtii viidessä vuodessa muuttua niin paljon, että oikeastaan kyseessä ei ole enää paluu minnekään, vaan muutto monin tavoin ventovieraaseen kohteeseen. Silloin takaraivoon saattaa herätä epäilys, haluanko tosiaan valita räntäsateen Alppi-maiseman, pilvenpiirtäjien tai hiekkarantojen sijaan, kun kerran molemmat vaihtoehdot joka tapauksessa tuntuvat yhtä vierailta.

En edelleenkään tiedä, muutimmeko Suomesta aikanaan pysyvästi vai ainostaan toistaiseksi. Tällä toisella kierroksella olemme sentään koittaneet tyhjätä rojujamme vanhempien nurkista ja kellareista, mutta sekään ei takaa, ettemmekö vielä jonain päivänä sittenkin päättäisi raahata niitä samoja typeriä rojuja, ja niiden huolestuttavan lukuisiksi kasvaneita lajitovereita, takaisin lähtömaahan. Jälkimmäisen vaihtoehdon puolesta puhuu ainakin takaraivossa jyskyttävä huono omatunto siitä, että emme nauti riittävästi kaikista niistä eksoottisista mahdollisuuksista, joita meillä täällä vielä vähän aikaa on. Että ei sitten aikanaan kaduta, kun puetaan jälkikasvulle kurahaalareita ja muistellaan kaiholla niitä kaukaisia ulkomaanvuosia.

Toisaalta hetkittäin murehdin, että aika vain ajaa ohi, ja muutumme vähitellen niin vieraiksi, että emme osaa palata vaikka haluaisimmekin. Että puhumme jo suomea ja ruotsia huomaamattamme murtaen, emme tunne muotisanoja, emmekä enää sopeudu vallitseviin arvoihin. Että yritämme palata johonkin myyttiseen Kalevala-Suomeen, jollaiseksi se on muistikuvissamme typistynyt ja jollaiseksi olemme maata huomaamattamme yrittäneet maalata jälkikasvulle. Sellainen paluumuuttaja ei voi kuin pettyä.

Sitä odotellessa onneksi Skype, onneksi Facebook, onneksi Yle Areena. Onneksi Finnair ja 2,5 tunnin lentoaika Helsinki-Vantaalle.