Tarhapaikan metsästys

Saimme tarhapaikan.

Lause ei aivan tee prosessille oikeutta. Muotoillaan siis uudestaan. Saimme tarhapaikan, kahden ja puolen vuoden jonotuksen jälkeen.

Nyt sille voi jo melkein nauraa.

Kun lapsi oli juuri oppinut ryömimään, kuulin sattumalta leikkipuistossa, että Münchenin alueen lastentarhat ovat kiven alla ja että jonoon olisi syytä hakeutua hyvissä ajoin – raskausaikana. Aiemmin kotona viihtyneet baijerilaisrouvat ovat viimeisten vuosien aikana alkaneet hakeutua sankoin joukoin työelämään ja hoitopaikkojen kysyntä on räjähtänyt käsiin. Itse olin vähintään vuoden myöhässä jo ennen kuin olin edes hoksannut, että tällaistakin asiaa olisi syytä alkaa murehtia.

Alkuun en ymmärtänyt paikallisesta tarhajärjestelmästä edes sanakirja kourassa yhtään mitään, eikä kaupungin saksankielisestä ohjesivustostakaan ollut sanottavammin apua. On siis myönnettävä, että prosessin hidas käynnistyminen oli myös osittain oma vika. Vähitellen seuraavan kahden vuoden kuluessa aloin kuitenkin hahmottaa, miten tarhainfra täällä toimii.

Tarhoja on ensinnäkin kahden tyyppisiä, 0-3 -vuotiaiden seimiä ja 3-6 tarhoja, tai hiukan harvemmin näiden kahden yhdistelmiä. Tarhoista osa on kunnallisia, osa yksityisiä ja osa Eltern-initiative -päiväkotiyhdistyksiä, joissa perheiden edellytetään osallistuvan tarhan toimintaan – joissain paikoissa hyvinkin aktiivisesti ja toisissa harvakseltaan. Kunnallisiin tarhoihin on keskitetty haku kerran vuodessa, kun taas yksityiset ja yhdistysmuotoiset tarhat ottavat uusia lapsia ryhmiinsä oman harkintansa mukaan silloin kun tilaa on ja hakijan naama miellyttää. Lisäksi paikkoja saattaa vapautua satunnaisesti keskellä vuotta, jos sopivanikäinen lapsi sattuu perheineen muuttamaan toiselle paikkakunnalle.

Ja tarhapaikan haku on kilpaurheilua raaimmillaan.

Avainsana on Warteliste. Seuraavan syksyn jonotuslistalle ilmoittaudutaan viimeistään edellisen vuoden vaihteessa, mieluiten vielä loskakuukausien puolella. Jokaiseen tarhaan siis haetaan erikseen, kuhukin tavalla, joka määritellään tarhan omilla nettisivuilla, sikäli kun sellaiset löytyvät. Joskus haku tapahtuu valmiilla lomakkeella, joskus henkilökohtaisella kirjeellä, johon liitetään muutama söpö perhekuva ja sopivasti imeliä viittauksia tarhan toimintasuunnitelmassa siteerattuihin kasvatusfilosofeihin. Joskus paikka ehkä aukeaa koputtelemalla sinnikkäästi viikko toisensa jälkeen tarhan oven takana, kunnes henkilökunta heltyy myöntämään audienssiajan.

Karsinta suoritetaan alkuvuodesta, jolloin perhekandidaatteja juoksutetaan tutustumistapahtumissa. Yleensä vain kerran vuodessa, satunnaisena arkipäivänä järjestettävään tapahtumaan osallistuminen ja siellä aktiivisuuden osoittaminen on ensimmäinen valintakoe. Teoriassa tutustumisen tarkoitus on nähdä tilat ja katsastaa, olisiko juuri tämä tarha omalle jälkikasvulle sopiva. Todellisuudessa valinnanvaraa ei pahemmin ole, jos perheen äidillä on vähääkään hinkua takaisin työelämään. Se paikka otetaan vastaan, joka saadaan. Eräänkin tarhan esittelytilaisuudessa tarhan johtaja myönsi, ettei heillä ole tarvetta ottaa vastaan hakijoita, jotka eivät ole tarpeeksi sitoutuneita jonottamaan tarvittaessa vaikka vähän pidempäänkin – sanotaan nyt ainakin sen vuoden tai kaksi.

Kaupungin tarhoihin haku puolestaan on sikäli demokraattinen, että paikat määräytyvät jonotusjärjestyksessä tarhojen paikkatarpeiden (lapsimäärä, ikä, sukupuoli) ja perheen kiireellisyysasteen (äidin viikkotyötuntimäärä, työpaikan sijainti, yksinhuoltajuus, taloudelliset paineet jne.) mukaisesti. Hakemuksen perään soittelun ei pitäisi vaikuttaa onnistumismahdollisuuksiin mitenkään. Paha vain, että paikkoja on varsinkin alle kolmivuotiaille vain pieni murto-osa todellisesta tarpeesta. Suurin osa perheistä joutuu siis turvautumaan muihin vaihtoehtoihin.

Kaupunki ylläpitää myös listaa perhepäivähoitopaikoista. Lista on erään toimistorakennuksen perällä sijaitseva ilmoitustaulu, jota pääsee katsomaan parin tunnin ajan muutamana päivänä viikossa. Seinälle voi jättää oman ilmoituksen ja seinältä löytyvien ilmoitusten tiedot voi kopioida itselleen, mutta vain käsin. Valokuvaus on ehdottomasti kielletty. Lienee turhaa lisätä, ettei tietoja ole missään saatavilla sähköisesti.

Ja sitten on tietysti kaikenlaista yksityistä palvelua babysitter-tinderistä luksus-hinnoiteltuihin tarhoihin, joissa tosin ryhmäkoko ja palvelutaso on jokseenkin samanlainen kuin kaikissa muissakin tarhoissa. Ainoastaan hintalappu on kokoluokkaa massiivisempi. Työssäkäyvien vanhempien epätoivolla rahastetaan surutta.

Koska etsimme alkuun vain osa-aikaista hoitovaihtoehtoa, joka mahdollistaisi ensisijaisesti omat saksantuntini pari kertaa viikossa, kalliit yksityiset kokopäivätarhat eivät tuntuneet järkevältä vaihtoehdolta. Kymmenkunta hakemusta mukavanoloisiin päiväkotiyhdistyksiin sekä sallittuihin seitsemään kunnalliseen tarhaan eivät nekään tuottaneet tulosta. Kokeilin myös paria erilaista aamupäiväkerhoa, mutta niitä oli niukasti tarjolla ja henkilökunta tuntui olevan kovin tottumatonta lapsen monikielisyyteen ja siitä aiheutuviin kommunikaatiohaasteisiin.

Puolentoista vuoden etsinnän jälkeen löysimme lopulta aivan sattumalta tuttujen kautta yksityisen perhepäivähoitajan. Hän oli, kuten olen aiemminkin mainostanut, herttainen ja pätevä, kaikin puolin loistava tyyppi. Mutta valitettavasti käytettävissä vain osan viikkoa ja silloinkin hänen itsensä jokseenkin jäykästi määrittelemiinsä aikoihin. Niinpä järjestimme oman arkemme hoitajan aikataulujen ympärille, ja jatkoimme takavasemmalla tarhapaikan etsintää.

Kun nyt vuoden vaihteessa allekirjoitin työsopimuksen (siitä lisää myöhemmin), hoitopaikkaa ei ollut vieläkään löytynyt. Työ on tosin osa-aikaista, mutta hoitotädin tuntien puitteissa sitä ei ole mahdollista kokonaan järjestää. Niinpä puoliso kiepsautti oman kokopäiväisen työviikkonsa toisin päin, jotta pystyi jäämään puolikkaaksi päiväksi kotiin hoitamaan lasta sillä välin kun itse kiiruhdin tukka putkella työpaikalle. Vaikka kaikki sujui hyvin, oli aivan selvää, että pitkäaikainen ratkaisu tämä ei olisi.

Ja sitten, juuri kun olimme antamassa periksi, kävi niin että siitä ihan ensimmäisestä tarhasta, johon olimme laittaneet hakemuksen; siitä, johon oikeastaan ihan kaikkein eniten halusimme, vapautui paikka juuri oman lapsemme ikäiselle koltiaiselle. Viikko sitten sanoimme hyvästit perhepäivähoitajalle ja aloitimme tarhaan totuttelun Berliinin mallin mukaan r-a-u-h-a-l-l-i-s-e-e-n tahtiin. Kaikki on sujunut erinomaisesti. Lapsella on hyvä olo ja me olemme kaikki enemmän kuin tyytyväisiä.

Siis loppu hyvin, kaikki hyvin. Mutta kyllä se vaati kärsivällisyyttä.

____________

Jottei tarhatilanteesta saa aivan väärää kuvaa, korostan nyt vielä, että Münchenin sisälläkin paikan saamisen vaikeus riippuu huomattavasti kaupunginosasta, perheen tilanteesta, lapsen iästä, omasta kontaktiverkostosta sekä mahdollisesti hakijan kielitaidosta. Kuten kartasta voi omin silmin todeta, tarhoja näiltä kulmilta kyllä löytyy.

Advertisement