Äitinä saksalaisessa työelämässä

Viime aikoina silmään on osunut useita artikkeleita äitiyden ja työssäkäynnin yhdistämisestä Saksassa (viimeksi Hesarissa).

Skandinaavisen tasa-arvoyhteiskunnan kasvattina en ollut koskaan tullut edes ajatelleeksi, että normaalin kokoaikaisen työn ja lastenkasvatuksen yhdistäminen voisi olla ongelma. Luulin, että ”can’t have it all” -keskustelu koski lähinnä uraohjuksia, joille perheen ja uran välillä tasapainoilu tuottaa vaikeuksia siksi, että vuorokauden tunnit loppuvat kertakaikkiaan kesken. Mutta täällä Euroopan sydänmailla asia nähdään toisin. Saksalaisilla on työssäkäyville äideille ihan oma lempinimensäkin – Rabenmutter eli korppiäiti.

Korppiäiti on äiti, joka itsekkäästi tähyilee kotipesän ulkopuolelle työelämään, vaikka lapset ovat vielä alaikäisiä. Korppiäiti hylkää pienokaisensa julmasti tarhaan viilettääkseen salkku kainalossa johonkin paremmin miehille soveltuvaan toimeen, kuten vaikka palaveriin. Korppiäiti antaa – voitteko kuvitella! – vieraan ihmisen valmistaa pesueelleen lounasta sen sijaan että olisi itse  pullantuoksuisena vastaanottamassa lapsiaan kotiin syömään. Jokainen äitien työhön paluuta käsittelevä naistenlehtiartikkeli sisältää edelleen vuorenvarmasti lauseen, jossa lukijaa kannustetaan olemaan välittämättä, vaikka ulkopuoliset tulevatkin haukkumaan työnteon vuoksi korppiäidiksi. Ei jos vaan kun.

Vaikka naapurinmummojen ja iltapäivälehtien motkotukselle olisi kuinka immuuni, on tosiasia, että saksalaiset äidit eivät noin vain palaa työelämään. Pari vuotta vanhan tilaston mukaan kouluikäisten lasten äideistä vain reilu kolmannes oli kokopäivätöissä. Vastaavasti neljännes teini-ikäisten lasten äideistä oli edelleen kotona – trendi on tosin laskusuuntainen. Toisaalla on esitetty vielä hurjempia lukuja: New York Timesin siteeraama tilasto arvioi vain 14% yksilapsisten ja 6% kaksilapsisten perheiden äideistä palaavaan täysipäiväisesti työelämään. Ja tässä ei siis puhuta sylivauvojen tai edes tarhaikäisten vanhemmista.

Silloin kun äidit palaavat töihin, he tekevät vajaata työviikkoa (70 % koululaisten työssäkäyvistä äideistä). Tässä kohtaa tilastot tosin muuttuvat harhaanjohtaviksi. Osa-aikatyöksi kun lasketaan sekä hiukan loppupäästä typistetty nelipäiväinen työviikko että toimistolla pyörähtäminen silloin tällöin. Kummallakin valinnalla on epäilemättä vaikutuksensa uralla etenemiseen, mutta vaikutuksen suuruusluokissa on sentään eroa. Toinen tilastoharha aiheutuu siitä, että Saksa ei suinkaan ole – vielä neljännesvuosisata muurin murtumisen jälkeenkään – kulttuurisesti yhtenäinen maa. Itäisissä osavaltioissa äitien työskentely on huomattavasti näitä konservatiivisia länsi- ja eteläosia tavallisempaa, vaikka tilastot ovat viime vuosina tasoittuneetkin.

Omat rajalliset kokemukseni työelämästä vahvistavat länsisaksalaiset tilastot. Lähimmistä kollegoistani vain yksi lapsiperheellinen nainen työskentee kokopäiväisesti. Toinen, kolmen kouluikäisen äiti, suostuu korkeintaan 15 tunnin työviikkoon, koska ei halua antaa poikiensa ”syödä päivisin jossain aseman kulmalla”. Kolmas palasi kyllä töihin kasvatettuaan lapsensa ensin teini-ikäisiksi, mutta sittenkin vain yhtenä aamupäivänä viikossa, ja puolipäiväisesti siinä vaiheessa kun lapset muuttivat pois kotoa ja lähtivät opiskelemaan. Kaikki ihastelivat mahdollisuutta yhdistää joustavasti perheen ja työn vaatimukset. Kukaan ei sanallakaan maininnut sellaisia aiheita kuin urakehitys, ammatillinen kunnianhimo tai eläkekertymä.

Minua tietysti kiinnostavat näiden henkilökohtaisten ja perheiden yksilöllisistä tarpeista kumpuavien valintojen syyt. Miksi äidit eivät halua töihin? Tai miksi he eivät voi palata? Tulenko itse kohtaamaan samanlaisia vaikeuksia?

Ensimmäinen ongelma tuli jo käsitellyksi edellisessä blogipostauksessa. Vaikka vuoden 2013 laki ”takaa” vuoden täyttäneille lapsille tarvittaessa hoitopaikan, käytännössä paikan saaminen riippuu monesta tekijästä ja huonolla tuurilla voi joutua varautumaan useamman vuoden jonotukseen. Ja jos tarjonta ei miellytä, aina voi jäädä itse kotiin.

Seuraava pullonkaula on koulu. Ainakin täällä Baijerissa alakoululaisten päivät ovat kuulemani mukaan lyhyitä, noin klo 9-11.30, eikä koululla tarjota lounasta. Jonot Hort-iltapäiväkerhoihin ovat vielä pidemmät kuin tarhoihin, ja silloinkin päivä loppuu iltapäivällä paljon ennen normaalia työaikaa. Moderneja ”kokopäiväisiä” kouluja iltapäivän harrastusmahdollisuuksineen on kyllä perustettu viime vuosina yhä enemmän, mutta paikkoja ei ole tarjolla läheskään kaikille halukkaille. Eikä vähän isompiakaan koululaisia ole missään tapauksessa sopivaa jättää yksin kotiin.

Ja sitten on tietysti se ikuisuusaihe, verotus. Työssäkäyvä, naimisissa oleva ja miestään vähemmän tienaava puoliso, yleensä nainen, maksaa yhteisverotuksessa leijonanosan niistä veroista, jotka oikeastaan aiheutuvat miehen palkasta. Vaikka lopputulos olisi pariskunnan kannalta tarkastellen varsin kohtuullinen, on sillä hämmästyttävän suuri psykologinen, ja nimenomaan työmotivaatiota heikentävä vaikutus, kun huomaa tilinauhastaan valtaosan katoavan veroihin ja erilaisiin sivukuluihin. Jos verokarhun rääppeistä suuri osa vielä hulahtaa suoraan lastenhoitomaksuihin, joita ei aiheutuisi, jos äiti jäisikin kotiin, saattaa piintynytkin Rabenmutter alkaa kyseenalaistaa työssäkäyntinsä mielekkyyttä.

Mutta oma tärkeä roolinsa on myös historian painolastilla (Länsi-Saksan vaimot saivat oikeuden työskennellä ilman puolison lupaa vasta 1977!) sekä sen myötä asenteilla, odotuksilla ja esikuvilla. Kaikella sillä naistenlehtipuheella, jolla lannistetaan nuoret koulutetut naiset näkemään toivottomuutta siinäkin, missä itse asiassa on hitaasti, mutta varmasti paranevia mahdollisuuksia tai vähintään tilaisuuksia lyödä nyrkki pöytään ja alkaa vaatia oikeuksiaan.

9f5

Ulkomaalaisena tulee tämän höykytyksen keskellä erityisen tietoiseksi omien valintojensa poliittisuudesta. Kenen ihanteita ja arvoja toteutan? Mitkä rusinat poimin täkäläisestä pullasta, missä pidän skandinaavisen feministipääni? Missä määrin täällä Kinder, Küche, Kirche -lakeuksilla on yhden yksilön kiukuttelulla tosiasiassa mitään merkitystä?

Joka tapauksessa olen ylpeä siitä, että olen saanut jalan tukevasti saksalaisen työelämän ovenrakoon. Mistä siis luvassa tarkempi postaus myöhemmin, kunhan töiltäni ehdin.

Advertisement