Kantapäät maahan

Saksalaisia pidetään yleisesti pikkutarkkoina, sääntöjä noudattavina byrokraatteina (tässä esimerkki, taas Hesarista). Saksalainen odottaa vaikka keskellä yötä suojatiellä valojen vaihtumista. Saksalainen ei myöhästy koskaan, oli sitten kyseessä virkamies tai juna. Saksalainen sakottaa vanhempia, jotka yrittävät lähteä lastensa kanssa lomalle ennen kuin kouluvuosi on virallisesti loppu. Säännöt ovat olemassa, jotta niitä noudatetaan, eikä säännöistä neuvotella.

(Koulupakko onkin mielenkiintoinen aihe, pitää palata siihen myöhemmin.)

Sitä suurempi yllätys on ollut huomata, että saksalaisilla on itseasiassa varsin joustava käsitys sääntöjen noudattamisesta. On sääntöjä ja on totunnaisia tapoja kiertää sääntöjä.

Keskeinen muuttuja on tietää, koska sääntöjä on tarkoitus noudattaa ja koska ne voi vain ohittaa, kunhan hoksaa avata suunsa tai pitää sen visusti kiinni oikeassa kohdassa.

Olin tässä eräänä päivänä ilmoittautumassa työväenopiston kurssille. Paikallinen työväenopisto on hämmentävä yhdistelmä modernia MOOC-idealismia (nettisivut) ja todella kulahtanutta neuvostorealismia (ilmoittautumisjärjestelmä). Osalle kielikursseista ei voi ilmoittautua netissä, koska papereita, jotka täytyy omin käsin allekirjoittaa ja virkailijoita, joiden täytyy omin korvin kuulla, että tosiaan osaat kieltä kurssivaatimusten tasoisesti.

Seisoimme siis pitkän työ- ja tarhapäivän jälkeen lapsen kanssa jonottamassa vuoroamme. ”Jono” oli hajanainen ryhmämuodostelma, jossa osa joukosta odotti vuoroaan oikean- ja osa vasemmanpuoleisen oven luo. Ei vuoronumeroita, ei koordinointia, ainoastaan vahva luotto siihen, että kukaan läsnäolevista ei varmaankaan käytä jonotilanteen epämääräisyyttä hyväkseen ja kiilaa eteen. Ja siihen, että ovi oli juuri se, jonka takana tämän asian kanssa kuuluikin jonottaa, eikä joku muu.

Ilmoittautumisten vastaanottaminen kesti aivan käsittämättömän kauan. Seisoimme viraston oven takana puoli tuntia. Eväät oli syöty, oli höpötetty päivän kuulumiset, leikitty hämä-hämä-häkkiä ja laulettu mörrimöykkyä. Seisoimme tunnin. Lapsi alkoi käydä kärsimättömäksi. Enää ei huvittanut leikkiä, kenkä hiersi ja janokin vaivasi. Jono ei ollut pitkään aikaan edennyt yhtään, ja aina kun alkoi näyttää meidän vuoroltamme, takavasemmalta kiilasi raivoisasti mylvien ohi joku muu, joka oli jo odottanut paljon, paljon pidempään. Ehkä olikin, tai ehkä ei.

Kun kello nakutti toista tuntia, viraston ovesta kurkkasi ulos virkailija, tarkoituksenaan kartoittaa jonotilannetta. Vuorollani selitin hänelle kuuliaisesti, mille kurssille olin tulossa ilmoittautumaan. Ja kuinka ollakaan, virkailija keskeytti selostukseni kertoakseen, ettei tänne kursseille nyt noin vain marssita sisään. Tarvitaan todistuksia aiemmista kurssisuosituksista, tietokoneella suoritettavia tasokokeita, leimoja ja allekirjoituksia. Tasokokeen saisi suorittaa seuraavana päivänä, tervetuloa vain, jono löytyy sitten 2. kerroksesta.

Mikä lie minuun, muuten rauhalliseen ihmiseen iskenyt, kun tömäytinkin kantapäät maahan ja kieltäydyin lähtemästä yhtään minnekään. Jos todistuksia kerran halutaan, siitä olisi kyllä syytä ilmoittaa, hyvä rouva, asiakkaille etukäteen. Nettisivuilla ei tällaista oltu mainittu. Minulla ei todellakaan olisi aikaa tulla tänne toista kertaa seisomaan koko iltaa jonossa, enkä varmasti lähde mihinkään tasokokeeseen lapsen kanssa.

Virkailija veti silmät viiruun, sanoi tarkistavansa, oliko haluamallani kurssilla ylipäätään  tilaa ja luikahti konsultoimaan kollegaansa. Vielä muutama minuutti kiukkuista puhkumista ja kollega haki minut – jonon ohi! – virastoon, jossa allekirjoitin ilmoittautumiskaavakkeen. Noin vain, suit sait ilman yhtäkään leimaa tai todistusta. Henkilötodistukseksi olisi oikeastaan pitänyt olla passi, mutta jotenkin se suomalainen ajokorttikin nyt tällä kertaa kelpasi. Koko prosessi läpi kahdessa minuutissa.

Ulkona olin paitsi edelleen tuohtunut, myös hiukan hämmentynyt. Mitä oikein tapahtui? Onko minusta tulossa saksalainen? Sääntöjä täällä kyllä noudatetaan, mutta ilmeisesti säännöt määrittelee se, joka riittävän kiukkuisesti jaksaa inttää olevansa oikeassa.

Jalka oven väliin

eli laatuisa tarina siitä, kuinka suomalainen kotiäiti siirtyi saksalaiseen työelämään.

Kuten olen aiemmin kertonut, saksankielen opintoni alkoivat täällä pisteestä nolla samaan aikaan kun vietimme vauvavuotta ja muutimme asuntoa kahdesti. Ensimmäinen auringonkierto kului siis koko lailla arjesta selviytymiseen. Toisena Saksanvuotena aloin jo vähitellen haaveilla aikuisesta seurasta ja ammatillisista haasteista, mutta lastenhoitojärjestelyiden takkuamisen vuoksi käytin edelleen enimmän vapaaksi mieltämäni ajan saksanopiskelun harrastamiseen satunnaisilla iltakursseilla ja päiväunien aikaan, en kielen täysipainoiseen pänttäämiseen.

(Kehaistaan nyt sitten tässä vielä samalla, että rykäisin tuona kakkosvuotena kasaan myös gradun ja valmistuin. Mutta se ei ole tämän kirjoituksen pääasia.)

Preteriteistä ja datiivin taivutuksista turhautuneena päätin viime syksynä, kolmannen vuoden alkaessa, hankkia tähän mennessä hankitun kielitaidon osoitukseksi Goethe-Zertifikat -diplomin. Kielenopiskelu kun on sellainen pitkä suojuoksu, että jos itse ei aseta välitavoitteita ja virstanpylväitä, ei pitkiin aikoihin tiedä edenneensä yhtään. Lähinnä halusin paperin itseäni varten, opintojen motivoimiseksi ja tarvittaessa vaikka seinälle kehystettäväksi. Ja koska lapsen sanavarasto tuntui karttuvan perhepäivähoitajalla paljon nopeammin kuin omani.

Kun ”itsenäisen kielenkäyttäjän” B2-paperit sitten muutamaa kuukautta myöhemmin olivat kourassa, käänsin hetken päähänpistosta CV:n saksaksi ja lähetin sen erääseen mukavanoloiseen työpaikkaan. Ei nyt aivan vitsillä, mutta ei myöskään kovin vakavin odotuksin.

Yllätys (järkytys?) oli siis suuri, kun vastaukseksi tulikin saksankielinen haastattelukutsu. Hakemani paikka oli kyllä sisällöllisesti oikein sopiva, mutta sisälsi kovin paljon asiakaskontakteja – juuri niitä, joihin en kielitaidon oikein uskonut vielä riittävän.

Silitin kuitenkin paidan, kampasin tukan ja kasasin mukaan kaikki asiaankuuluvat dokumentit ylioppilastodistuksesta alkaen, suosituksiin ja työnäytteisiin asti. Laitoin kansioon mukaan vielä lunttilapullisen tärkeimpiä saksankielisiä työnhakufraaseja siltä varalta, että tositilanteessa iskisi paniikki. Ja tein parhaani.

Kaksi viikkoa myöhemmin postissa odotti työsopimus allekirjoitettavaksi.

Tammikuussa aloitin siis työt, täysin saksankielisen tiimin ainoana ei-natiivina. Ja ylipäätään koko organisaatiossa suhteellisen harvinaisena, jos ei nyt aivan ainutlaatuisena ulkkarina. Olen edelleen joka päivä onnellinen saadessani istua työpöydän ääreen tekemään mielekkäitä töitä – projekteja, jotka etenevät ja tulevat aikanaan valmiiksi. Saadessani syödä lämmintä, jonkun toisen valmistamaa ruokaa lounaaksi ja keskustella muiden aikuisten kanssa. Ja saadessani iltapäivällä sulkea toimiston oven ja unohtaa työpäivän kiireet ja murheet, sillä työnantaja tukee perheen ja työn yhteensovittamista mm. siten, että työsähköposteihin ei täällä todella vastata enää virka-ajan jälkeen.

Kiitollinen olen siitä, että esimieheni oli riittävän avarakatseinen palkatakseen minut, vaikka oli päivänselvää, että perehdyttämiseni tulisi olemaan kielen vuoksi jonkin verran tavallista pidempi prosessi. Sekä siitä, että kollegani ovat alusta asti suhtautuneet ymmärtäväisesti avunpyyntöihini ja hölmöihin kysymyksiin. Satunnaiset kömmähdykset palavereissa on otettu vastaan empatialla ja huumorilla, ja tekstieni kieliasua on väsymättä korjattu sujuvammaksi. Olen ollut todella onnekas.

Silti on sanottava, että helppo prosessi tämä ei ole ollut. Koska hakeuduin töihin ennen kuin kielitaito oli siihen oikeastaan riittävä, olen monessa asiassa kiivennyt takapuoli edellä puuhun. Ensimmäisessä kokouksessa olin tiukasta yrityksestä huolimatta pihalla kuin lumiukko ja kokouspöytäkirjaa lupauduin pitämään ensimmäistä kertaa vapaaehtoisesti vasta sydänkesällä. Ensimmäisinä viikkoina kasasin työpöydälle monimutkaisen lunttilappujen verkoston, jota seuraamalla kutakuinkin selvisin puhelinkeskusteluista ja kopioin röyhkeästi kollegoiden sähköposteista talteen hyviä sanontoja, joiden avulla luovin ensimmäisten viikkojen asiakaskirjeenvaihdon. Nettisanakirjasta tuli korvaamaton ystävä. Tein silti paljon tahattomia kielivirheitä, korjasin niitä ja tein taas uusia. Onneksi puoliso jaksoi kannustaa ja lohduttaa, kun kotona tuskailin osaamattomuuttani. Hirmuinen tsemppi näkyi myös siinä, että olin keväällä äärettömän väsynyt, vaikka työni onkin vain osa-aikaista. Nukahtelin illalla pinnasängyn viereen ja moni perheen yhteinen projekti auton katsastuksesta kirjastopalautuksiin (ja tähän blogiin!) jäi huonolle hoidolle.

Nyt kun ensimmäisestä työvuodesta on takana kaksi kolmasosaa, alkaa vähitellen tuntua, että ollaan voiton puolella. Toisin kuin vielä viime vuonna, Suomen-loman jälkeen paluu saksankieliseen ympäristöön ei aiheuttanut akuuttia kriisiä, eikä päivittäinen kielen vaihtaminen suomesta (kotona) saksaan (töissä), englantiin (nettisanakirja) ja ruotsiin (tarhassa) ole enää niin hirmuisen lihasponnistuksen takana. Työpuheluihin vastaaminen sujuu kohtuullisella rutiinilla, ainakin enimmäkseen.

Small talk työkavereiden kanssa on tosin edelleen… noh, haasteellista. Ruokapöytäkeskusteluissa puhujat ovat rentoutuneempia, jolloin puheen rekisteri vaihtelee tavallista enemmän ja aiheet voivat tietenkin olla mitä vain maan ja taivaan väliltä. Näissä tilanteissa suren joskus sitä, että kielitaidon rajallisuuden vuoksi keskittyminen kuluu aivan liiaksi kuullun ymmärtämiseen ja lauseiden muodostamiseen, ei ihmisten rehelliseen kohtaamiseen tai yhteisymmärryksen rakentamiseen. Hauskoista sutkautuksista nyt puhumattakaan. Tyydyn ilmaisemaan sitä, mihin osaaminen riittää, vaikka se olisi vain harmaa varjo siitä, mitä oikeasti ajattelin ja halusin sanoa.

Oppiminen on loputonta vuoristorataa. Eivätkä kaikki päivät ole suinkaan samanlaisia: välillä lähden töistä vihellellen, virkistyneenä ja ylpeänä, välillä valmiina heittämään hanskat saman tien tiskiin.

Näitä turhautumisen hetkiä varten kirjoitin varmuuden vuoksi kokousmuistikirjan ensimmäiselle sivulle maailman parhaan ohjeen: ole kärsivällinen.