Tässäpä teille klisee: saksalainen yhteiskunta on hierarkkinen ja jokseenkin konservatiivinen. Vieraita ihmisiä teititellään aluksi, mutta riittävän ajan kuluttua voidaan keskinäisestä sopimuksesta siirtyä sinutteluun.
Haha. Sehän onkin yksinkertaista. Hahhahhahaa.
Se on totta, että esimiehiä tai itseä vanhempia henkilöitä on lähtökohtaisesti turvallisinta teititellä, mutta siihen se logiikka sitten loppuukin. On työpaikkoja, joissa ehdottomasti teititellään ja työpaikkoja, joissa sinutellaan, sekä vielä paikkoja, joissa tehdään kumpaakin sopivasti fiilispohjalta ja tarpeen mukaan.
Nykyinen työpaikkani on näitä viimeisiä.
Pari vuotta sitten tiimin sisällä sovittiin erittäin muodollisesti virkistyspäivän yhteydessä, että tästä lähin sitten sinutellaan kaikki toisiamme*. Tarjouksesta oli toki lupa kieltäytyä, mutta vastustus murtui ryhmäpaineen alla. Sääntö koskee kuitenkin vain lähimpiä työkavereita, ja heitäkin vain siksi, että aiemmin teitittelyä vaatinut änkyrä sattuu olemaan väliaikaisesti muissa tehtävissä eikä siksi ollut estämässä kehityksen kehittymistä.
Jonkinlaista muutosvastarintaa jäi kuitenkin kytemään, sillä osa työkavereista käyttää edelleen sähköposteissa puolimuodollista (ja kieliopillisesti virheellistä!) versaalimuotoa ”Du” niin esimiehelle kuin samanikäisille ja jopa nuoremmille kollegoille – huolimatta siitä, että pomo kirjoittaa itse jo ihan sujuvasti takaisin ”du”. Tästä seuraa, että jokaisen sähköpostin kieliasu pitää muokata erilaiseksi sen mukaan, keitä kollegoita sattuu olemaan cc:nä.
Muiden tiimien välillä on silti edelleen turvallisinta ensin teititellä ja odottaa vastapuolen ehdottavan sinutteluun siirtymistä. Yleensä suunnilleen samanikäiset vastaavat jo ensimmäiseen tai toiseen meiliin tuttavallisesti, ja tyypiltään leppoisat vanhemmat kollegat saattavat jopa vähän loukkaantua, jos sinuttelutarjousta ei ota riittävän innokkaasti vastaan. Jos kumpikaan osapuoli ei ota asiaa suoraan puheeksi, sähköpostitse voi sinutteluun siirtyä myös jättämällä ensin vaivihkaa lopputervehdyksestä sukunimen pois ja katsomalla, miten vastapuoli reagoi.
Välillä tällainen hienovarainen vihjailu menee kyllä sellaiseksi menuetiksi, että sähköpostien sisältö jää vähemmälle huomiolle. Erään itseäni nuoremman asiakkaan kanssa vaihdoimme projektin aikana kevyesti satakunta meiliä, mutta teitittelimme silti, koska kumpikaan ei lopulta halunnut kohdella toista (rahoittajaa / yhteistyökumppania) vahingossa epäkunnioittavasti ja koska tietyn pisteen jälkeen totuttua tapaa oli enää vaikea muuttaa. Erään etäisemmän kollegan kanssa välttelen meilien kirjoittamista ylipäätään, koska hän on paitsi selvästi minua iäkkäämpi, esimiesasemassa ja väitellyt ja lisäksi vielä puhuttelee minua viesteissään ”Frau” (viittaa teitittelyyn), hän allekirjoittaa hyvin muodolliset sähköpostinsa etunimellä ja sukunimen lyhenteellä (viittaa sinutteluun). En tiedä mitä vastata, joten teitittelen ja sinuttelen vuoroviestein. Se ei varmaan ole paras ratkaisu.
Oikein hankalaksi tilanne menee, kun ei enää kykene muistamaan, kenen kanssa oltiin suoraan tai epäsuoraan jo sovittu sinuttelemisesta. Sellaisten kollegoiden kanssa, joihin on yhteydessä vain sähköpostitse ja harvakseltaan, näin voi hyvinkin käydä. Tai silloin, kun puhutaan kolmannesta, ei-läsnäolevasta henkilöstä, joka yhden keskustelijan kanssa sinuttelu- ja toisen kanssa teitittelyväleissä. Tai kun kirjoittaa sähköpostia joukolle, josta osaa itse sinuttelee ja osaa teitittelee, jolloin persoonapronominit ja verbit on kirjoitettava teoriassa kahteen tai jopa kolmeen kertaan: ”Ihnen/Euch/euch” ja ”wenn Sie/ihr möchten/möchtet, …” Vääränlainen puhuttelu on tilanteesta riippuen joko lievästi kiusallista, todella tökeröä tai syy siihen, että sähköpostiin ei tule kohtuullisessa ajassa (tai lainkaan) vastausta.
Kaiken tämän päälle tulee saksalaisten raivostuttava ihastuttava tapa toistella vastapuolen nimeä tervehdysten ja hyvästien yhteydessä. Kun kahvihuoneessa tapaa aamu-unisena vähän vieraamman kollegan, on hyvän ilmapiirin ja yhteistyöhalukkuuden säilyttämiseksi syytä todella nopeasti muistaa, minkälaisiin puhutteluväleihin viimeksi jäätiin ja mikä oli kollegan etu- ja sukunimi. Anonyymiin suomalaiseen ”hei”-kulttuuriin tottuneelta se on aika paljon vaadittu.
Miten ihmeessä saksalaiset pysyvät kärryillä kaikista näistä sosiaalisista kiemuroistaan?
*Tämä radikaali ehdotus tosiaan kirjattiin pöytäkirjaan aamupäivän ensimmäisenä ja mahdollisesti tärkeimpänä päätöskohtana. Se oli ensimmäinen työpäiväni talossa – sain tiimistä aika erikoisen ensivaikutelman.
Alppien juurelta 