Mikä on toisin

Kirjoitin tämän tekstin alunperin kaksi vuotta sitten heinäkuussa, päivää Münchenin ammuskelutapauksen jälkeen. Tuona päivänä tarve kirjoittaa oli valtava, mutta samalla tuntui vaikealta osallistua aggressiivisena vellovaan keskusteluun, jossa jokainen valittu tai valitsematta jäänyt sana tunnusti poliittista väriä. Jätin lopulta tekstin pöytälaatikkoon odottelemaan rauhallisempia aikoja.


Olimme perjantaina lapsen kanssa viettämässä kesäiltaa hiekkalaatikolla kun puhelin soi. Puoliso oli kuullut työkaverilta, että Olympiazentrumin ostoskeskuksessa olisi ammuskeltu. Metroliikenne oli pysähdyksissä koko kaupungin alueella.

Vaikka ostarille on meiltä useiden kilometrien matka, viimeaikaisten uutisten jälkeen ei ollut tarvetta jäädä laskemaan todennäköisyyksiä. Palasimme oikopäätä lapsen kanssa kodin turvaan. Samalla kun pohdimme, miten puoliso saataisiin parhaiten ilman julkisia töistä kotiin, keittelin jälkikasvulle makaronia. Tietokoneella pyöri Pikku Kakkonen.

Iltapuuhien välillä vilkuilin Münchenin poliisin Twitter-feedistä päivityksiä. Tiedot olivat sekavia, paikallislehden sivu oli kaatunut ja ulkomaiset lehdet kirjoittivat keskenään ristiriitaisia otsikoita. Puoliso saapui taksilla kotiin ja söimme pitsaa. Kaduilla ulvoivat poliisiautojen sireenit, lapsi rakensi legotornia. Laitoin kotiväelle Suomeen viestit, jotta eivät turhaan murehtisi.

Kylpyaikaan poliisi kehotti kaupunkilaisia pysymään pois kaduilta ja välttämään julkisia paikkoja. Keskustassa epäiltiin uutta iskua, ehkä useampaakin. Takseja oli kielletty ottamasta matkustajia kyytiin Stachuksen läheltä. Moottoritiet kaupungista sisään ja ulos oli suljettu. Me puhaltelimme saippuakuplia ja luimme Mikko Mallikasta. Onneksi puoliso oli lähtenyt oma-aloitteisesti töistä kotiin sen sijaan, että olisimme lapsen kanssa lähteneet autolla hakemaan puolisoa häntä. Nyt olisimme olleet kaikki jumissa suljetulla moottoritiellä.

Illalla lapsen nukahdettua söimme puolison kanssa pitsan rääppeitä ja roikuimme netissä, kuten lapsiperheissä perjantaisin on tapana. Poliisi pyysi toimittajia ja yksityisihmisiä olemaan julkaisematta valokuvia tai videoita tapahtumapaikalta. Otsikot olivat edelleen sekavia ja ristiriitaisia, mutta täysi hälytystila oli joka tapauksessa päällä. Puhuttiin kivääreistä ja kolmesta ampujasta, joista ilmeisesti kaksi oli vielä karkuteillä. Kattojen päällä surisivat lakkaamatta poliisihelikopterit. Pohdimme, mitä tapahtuisi, jos ampujia ei saataisi napattua lauantain aikana ja kaduille ei olisi lupaa mennä. Pääsisikö viikonloppuna ollenkaan ruokakauppaan? Puoliso nukahti, menin perästä harjaamaan hampaita.

Aamulla tilanne oli ohi ja kaduilla oli rauhallista. Ihmiset olivat palanneet normaaleihin kesälauantain rutiineihinsa, kahviloihin, vaunukävelylle, vessapaperiostoksille. Ei jälkeäkään öisestä kaaoksesta. Kolmen raskaasti aseistetun terroristin sijaan olikin vain kouluampujia ihaillut saksalaisteini, joka päätti purkaa traumojaan ikätovereihinsa lähi-Mäkkärissä. Uhreja surtiin, maailman menoa päiviteltiin. Ja sitten jatkui arki.

Kuluva uutisviikko on ollut raskas. Otsikoiden perusteella voisi luulla, että Saksassa, ja nimenomaan Baijerissa, on jatkuvasti räiskynyt ja paukkunut. Että kukaan ei enää uskalla matkustaa junalla, käydä kaupassa, osallistua ulkoilmatapahtumiin tai ylipäätään astua kotiovesta ulos. Mutta ei meidän arjessamme mikään ole muuttunut viime viikosta. Mitä muuta vaihtoehtoa tässä olisi? Ei pelkäämällä mikään joka tapauksessa muutu paremmaksi.

Jätämme siis jatkossakin yleisen turvallisuustilanteen arvioimisen poliisille, eikä iltapäivälehdille.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s