Oktoberfestien aikaan tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun muutimme Müncheniin. Kuten olen monisanaisesti täällä jo kuvannut, kotiutuminen on ollut hidas eikä aina ihan kivuton prosessi, mutta ainakin olemme viimein asettuneet paikoillemme sen verran, etten enää näe jatkuvasti painajaisia matkalaukkujen pakkaamisesta ja lennoilta myöhästymisistä.
Mikä sitten on ajan myötä muuttunut? Kielitaidon kehittyminen on auttanut suuresti, samoin arkirutiinit, tuttavapiiri ja työpaikka. Mutta lopulta koti alkoi tuntua kodilta vasta sitten, kun pääsin toissavuonna pitkän tauon jälkeen taas omien harrastusten pariin.
Sekin oli lähinnä vahinko. Perustimme hetken mielijohteesta viiden muun paikallisen suomalaisnaisen kanssa a cappella -ryhmän ja pääsin paitsi löpisemään suomeksi ja laulamaan pitkästä aikaa, myös toteuttamaan vuosia takaraivossa muhineen haaveeni omien sovitusten kirjoittamisesta. Ja voi pojat että se onkin kivaa! En ole koskaan innostunut esimerkiksi joogasta niin kovasti, että olisi aamulla pitänyt nousta hiukan aikaisemmin, jotta pääsisi kokeilemaan uutta asanaa, mutta erään erityisen herkullisen välidominanttiketjun kanssa on näinkin päässyt käymään.
Suunnilleen samoihin aikoihin ilmoittauduin omaan kankeuteeni tuskastuneena kahden korttelin päässä sijaitsevan balettikoulun aikuistunneille ja siellä ronde de jambea pyörittäessä muistin, että tämähän on tosiaan tuttua. En ehkä tunnista saksan eriäviä yhdysverbejä tavallisista tai ymmärrä, miten paikallinen veroilmoitus oikeastaan pitäisi täyttää, mutta tätä minä osaan tehdä.
Itsenäisenä aikuisena on kummallista ajatella, kuinka suuri osa identiteettiä oikeastaan nojaa siihen, että voi suvereenisti luovia tilanteesta toiseen ja kokea itsensä varmaksi ja pystyväksi. Ja kun tämä suvereniteetti sitten horjuu vieraassa kieli- ja kulttuuriympäristössä ja tutun sosiaalisen verkoston ulkopuolella, ahdistusta on yllättävän vaikea sanoittaa. Tutut harrastukset auttavat rakentamaan jatkumoa entisen ja nykyisen elämän välille ja muistuttavat kaikesta siitä jo hankitusta tiedosta, taidosta ja osaamisesta, joka jää arjen pyörityksessä vaatekaapin perälle pölyttymään.
Juuri tästä syystä jokaisen ulkomaille muuttaneen olisi hyvä naulata seinälleen bloggaajakollegani upea voimalause:
En ole tyhmä, en vain osaa tätä kieltä vielä.
Mutta varmemmaksi vakuudeksi suosittelen harrastamaan. Mitä vain itselle tärkeää, tuttua ja rakasta, yhdessä tai yksin. Se tekee hyvää.
Alppien juurelta 