Kävin lääkärissä rutiinitarkastuksessa. Lääkärin mielestä olisi syytä tarkistaa jokin tietty veriarvo. Asia jäi vähän epäselväksi, mutta sinnikkäästi yritin kuitenkin painaa uuden sanan mieleeni. Ja silti kävelin vastaanotolta ulos vakuuttuneena, että mitattava arvo oli Schildkrötenhormone, kilpikonnahormoni.
Kyse taisi kuitenkin olla kilpirauhasesta (Schilddrüse).
Vielä silloinkin, kun uudessa asemamaassa on asunut jo vuosia, on tiettyjä tilanteita, joissa maahanmuuttajat ovat haluttomia käyttämään paikallista kieltä. Usein on kysymys asetelmista, jotka edellyttävät äärimmäistä luottamusta tai joissa käytetään merkittävää valtaa – kuten vaikka auton katsastus, lapsen kouluvalmiuksien arviointi tai lääkärissä käyminen.
Lääkärin vastaanotolla täysivaltainen aikuinen joutuu luovuttamaan vastuun omaa kehoa koskevista, äärimmäisen tärkeistä kysymyksistä ulkopuoliselle sillä oletuksella, että tuo ulkopuolinen tietää paremmin ja tekee siksi järkevämpiä päätöksiä. Luottamus ei ole triviaalia: tähän samaan perustavanlaatuiseen oletukseen kasvetaan kaikissa toimivissa demokraattisissa yhteiskunnissa, ja siihen pohjautuu viranomaisvalta, yhteiskuntarauha sekä yleinen lainkuuliaisuus.
Mutta mitä tapahtuu, jos potilas kuvaileekin lääkärille oireitaan huonosti valitulla sanalla – esimerkiksi tahtomattaan liioittelee tai vähättelee kipua tai paikantaa sen kielivirheen vuoksi aivan väärään ruumiinosaan? Tai jos potilas ymmärtää väärin lääkärin jatkokysymyksen tai hoito-ohjeen ja vaarantaa siksi oman terveytensä? Ei ihme, että monet muutoin erinomaisesti integroituneet maahanmuuttajat kieltäytyvät käymästä mitään medikaalisia keskusteluja muulla kuin äidinkielellään tai paremman puutteessa englanniksi. Tai kiertävät koko ongelman järjestämällä lääkärikäynnit kotimaan lomamatkojen yhteyteen.
Luottamusta voivat nakertaa myös pienet kulttuurierot. Yrttihoitokaavio vastaanottohuoneen seinällä, pinkki suolakivilamppu ikkunalaudalla tai liian räikeä sponsorimainonta odotushuoneessa saattavat herättää epäilyksen, onko lääkäri sitoutunut samoihin arvoihin ja medikaalisiin standardeihin kuin potilas. Voinko ottaa vakavasti hoitosuosituksen, joka poikkeaa olennaisesti siitä, mihin olen kotimaassani tottunut ja kasvanut? Onko tämän henkilön diagnoosi ylipäätään pätevä? Lääkäri vai puoskari?
Paine kasvaa astetta kovemmaksi, jos päätös koskettaa myös muita – erityisesti omaa lasta tai puolisoa – tai jos siihen liittyy merkittäviä taloudellisia tai muita riskejä. Kukaan aikuinen ei halua tulla huijatuksi, mutta pahinta on, jos omasta sinisilmäisyydestä joutuvat kärsimään viattomat ulkopuoliset.
Siksi tuntuu kummalliselta istua lääkärin vastaanotolla ja samanaikaisesti sekä keskittyä luottamaan että varmuuden vuoksi epäillä jokaista sanaa, koska siten oma intuitio neuvoo toimimaan vieraissa tilanteissa. Jokaisesta pienestä arkipäiväisestä valinnasta tulee tällöin kuolemanvakava, elämän perusteita ravisuttava päätös: vieläkö jaksan uskoa, että tämä kummallinen maa on järjestetty myös minun hyvinvointiani ajatellen optimaalisella tavalla ja että sen vallankäyttäjät tahtovat hyvää? Haluanko sitoutua tämän yhteiskunnan normeihin ja toimia niiden mukaisesti silloinkin, kun ne ovat ristiriidassa omien arvojeni kanssa?
Olen monesti ajatellut, että ulkomailla asuminen on vähän samanlaista kuin laskuvarjolla hyppääminen. Pää sanoo kyllä kirkkaasti, että tämä ei todellakaan ole hyvä idea. Mutta jalat kaikesta huolimatta hyppäävät luottaen siihen, että tämäkin asia varmasti järjestyy, tavalla tai toisella.
Alppien juurelta 