Syksyllä tulle täyteen yhdeksän ulkosuomalaisvuotta. Piti oikein kirjoittaa ylös että itsekin ymmärtää. yhdeksän vuotta seikkailuja, kielikramppeja, matkalaukku-unia ja toistaiseksi-oloa. Yhdeksän vuotta koti-ikävää.
Perheen asumistilanne on muutaman vuoden tasamaan jälkeen murroksessa ja samalla kun olemme pohtineet seuraavaa siirtoa – lähteä vai jäädä – kysymykset kodista ja kotiutumisesta ovat taas nousseet pintaan. Vuosien mittaan ruisleipä, salmiakki ja saunavihta ovat alkaneet menettää nostalgiahohdettaan, mutta tilalle on noussut jotain toisenlaista: kipeä tarve kuulua, ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Tarve huokaista ja antaa sanojen vain tulla, kaikkine vivahteineen ja vapaasti ilman ylimääräistä ponnistelua. Kaipaus kaikkea sitä kohtaan, mistä jää paitsi kun on kasvanut eri maailmassa ja normihierarkiassa kuin muut, kun puhuu itselleen vierasta kieltä ja sukkuloi ympäristössä, jossa melkein jo osaa toimia, ja sittenkään ei aivan.
Kuten Puolivälissä-blogin Päivi ja toisaalta Hesarin Saska Saarikoski ovat hurjan osuvasti kirjoittaneet toisaalla, ulkomailla asujan kaipaus kohdistuu ennen kaikkea merkityksiin. Ei kermaiseen laskiaispullaan itseensä, vaan sen rooliin vuodenkierron rytmittäjänä. Ei Eppu Normaaliin tai Ultra Brahan, vaan jaettuun kokemukseen, joka sijoittuu tiettyyn jo kadonneeseen tai ehkä alunperinkin fiktiiviseen maailmanaikaan, jota ei voi ulkopuoliselle tyhjentävästi selittää. Sekä toisaalta siihen ei-uupuneeseen – normaaliin? – olotilaan, jossa itselle vieraita merkityksiä ei tarvitse jatkuvasti yrittää arvailla tai teeskennellä ymmärtävänsä sosiaalisen harmonian ylläpitämiseksi.
Kun soittelin hukkuneen rokotuskortin perään Turun koululaitoksen terveysarkistoon, puhelimeen vastasi omalla kielellä ja tutulla lapsuuden murteella iloinen, asiakaspalveluhaluinen virkailija. Pala nousi kurkkuun. Näin helppoa voisi arki olla, jos vain valitsisimme toisin.
Nyt juuri meidän elämämme kuitenkin on täällä. Ja ensi kesänä.. ehkä sitten jo jossain muualla. Ei silti silloinkaan Suomessa.