Äitinä saksalaisessa työelämässä

Viime aikoina silmään on osunut useita artikkeleita äitiyden ja työssäkäynnin yhdistämisestä Saksassa (viimeksi Hesarissa).

Skandinaavisen tasa-arvoyhteiskunnan kasvattina en ollut koskaan tullut edes ajatelleeksi, että normaalin kokoaikaisen työn ja lastenkasvatuksen yhdistäminen voisi olla ongelma. Luulin, että ”can’t have it all” -keskustelu koski lähinnä uraohjuksia, joille perheen ja uran välillä tasapainoilu tuottaa vaikeuksia siksi, että vuorokauden tunnit loppuvat kertakaikkiaan kesken. Mutta täällä Euroopan sydänmailla asia nähdään toisin. Saksalaisilla on työssäkäyville äideille ihan oma lempinimensäkin – Rabenmutter eli korppiäiti.

Korppiäiti on äiti, joka itsekkäästi tähyilee kotipesän ulkopuolelle työelämään, vaikka lapset ovat vielä alaikäisiä. Korppiäiti hylkää pienokaisensa julmasti tarhaan viilettääkseen salkku kainalossa johonkin paremmin miehille soveltuvaan toimeen, kuten vaikka palaveriin. Korppiäiti antaa – voitteko kuvitella! – vieraan ihmisen valmistaa pesueelleen lounasta sen sijaan että olisi itse  pullantuoksuisena vastaanottamassa lapsiaan kotiin syömään. Jokainen äitien työhön paluuta käsittelevä naistenlehtiartikkeli sisältää edelleen vuorenvarmasti lauseen, jossa lukijaa kannustetaan olemaan välittämättä, vaikka ulkopuoliset tulevatkin haukkumaan työnteon vuoksi korppiäidiksi. Ei jos vaan kun.

Vaikka naapurinmummojen ja iltapäivälehtien motkotukselle olisi kuinka immuuni, on tosiasia, että saksalaiset äidit eivät noin vain palaa työelämään. Pari vuotta vanhan tilaston mukaan kouluikäisten lasten äideistä vain reilu kolmannes oli kokopäivätöissä. Vastaavasti neljännes teini-ikäisten lasten äideistä oli edelleen kotona – trendi on tosin laskusuuntainen. Toisaalla on esitetty vielä hurjempia lukuja: New York Timesin siteeraama tilasto arvioi vain 14% yksilapsisten ja 6% kaksilapsisten perheiden äideistä palaavaan täysipäiväisesti työelämään. Ja tässä ei siis puhuta sylivauvojen tai edes tarhaikäisten vanhemmista.

Silloin kun äidit palaavat töihin, he tekevät vajaata työviikkoa (70 % koululaisten työssäkäyvistä äideistä). Tässä kohtaa tilastot tosin muuttuvat harhaanjohtaviksi. Osa-aikatyöksi kun lasketaan sekä hiukan loppupäästä typistetty nelipäiväinen työviikko että toimistolla pyörähtäminen silloin tällöin. Kummallakin valinnalla on epäilemättä vaikutuksensa uralla etenemiseen, mutta vaikutuksen suuruusluokissa on sentään eroa. Toinen tilastoharha aiheutuu siitä, että Saksa ei suinkaan ole – vielä neljännesvuosisata muurin murtumisen jälkeenkään – kulttuurisesti yhtenäinen maa. Itäisissä osavaltioissa äitien työskentely on huomattavasti näitä konservatiivisia länsi- ja eteläosia tavallisempaa, vaikka tilastot ovat viime vuosina tasoittuneetkin.

Omat rajalliset kokemukseni työelämästä vahvistavat länsisaksalaiset tilastot. Lähimmistä kollegoistani vain yksi lapsiperheellinen nainen työskentee kokopäiväisesti. Toinen, kolmen kouluikäisen äiti, suostuu korkeintaan 15 tunnin työviikkoon, koska ei halua antaa poikiensa ”syödä päivisin jossain aseman kulmalla”. Kolmas palasi kyllä töihin kasvatettuaan lapsensa ensin teini-ikäisiksi, mutta sittenkin vain yhtenä aamupäivänä viikossa, ja puolipäiväisesti siinä vaiheessa kun lapset muuttivat pois kotoa ja lähtivät opiskelemaan. Kaikki ihastelivat mahdollisuutta yhdistää joustavasti perheen ja työn vaatimukset. Kukaan ei sanallakaan maininnut sellaisia aiheita kuin urakehitys, ammatillinen kunnianhimo tai eläkekertymä.

Minua tietysti kiinnostavat näiden henkilökohtaisten ja perheiden yksilöllisistä tarpeista kumpuavien valintojen syyt. Miksi äidit eivät halua töihin? Tai miksi he eivät voi palata? Tulenko itse kohtaamaan samanlaisia vaikeuksia?

Ensimmäinen ongelma tuli jo käsitellyksi edellisessä blogipostauksessa. Vaikka vuoden 2013 laki ”takaa” vuoden täyttäneille lapsille tarvittaessa hoitopaikan, käytännössä paikan saaminen riippuu monesta tekijästä ja huonolla tuurilla voi joutua varautumaan useamman vuoden jonotukseen. Ja jos tarjonta ei miellytä, aina voi jäädä itse kotiin.

Seuraava pullonkaula on koulu. Ainakin täällä Baijerissa alakoululaisten päivät ovat kuulemani mukaan lyhyitä, noin klo 9-11.30, eikä koululla tarjota lounasta. Jonot Hort-iltapäiväkerhoihin ovat vielä pidemmät kuin tarhoihin, ja silloinkin päivä loppuu iltapäivällä paljon ennen normaalia työaikaa. Moderneja ”kokopäiväisiä” kouluja iltapäivän harrastusmahdollisuuksineen on kyllä perustettu viime vuosina yhä enemmän, mutta paikkoja ei ole tarjolla läheskään kaikille halukkaille. Eikä vähän isompiakaan koululaisia ole missään tapauksessa sopivaa jättää yksin kotiin.

Ja sitten on tietysti se ikuisuusaihe, verotus. Työssäkäyvä, naimisissa oleva ja miestään vähemmän tienaava puoliso, yleensä nainen, maksaa yhteisverotuksessa leijonanosan niistä veroista, jotka oikeastaan aiheutuvat miehen palkasta. Vaikka lopputulos olisi pariskunnan kannalta tarkastellen varsin kohtuullinen, on sillä hämmästyttävän suuri psykologinen, ja nimenomaan työmotivaatiota heikentävä vaikutus, kun huomaa tilinauhastaan valtaosan katoavan veroihin ja erilaisiin sivukuluihin. Jos verokarhun rääppeistä suuri osa vielä hulahtaa suoraan lastenhoitomaksuihin, joita ei aiheutuisi, jos äiti jäisikin kotiin, saattaa piintynytkin Rabenmutter alkaa kyseenalaistaa työssäkäyntinsä mielekkyyttä.

Mutta oma tärkeä roolinsa on myös historian painolastilla (Länsi-Saksan vaimot saivat oikeuden työskennellä ilman puolison lupaa vasta 1977!) sekä sen myötä asenteilla, odotuksilla ja esikuvilla. Kaikella sillä naistenlehtipuheella, jolla lannistetaan nuoret koulutetut naiset näkemään toivottomuutta siinäkin, missä itse asiassa on hitaasti, mutta varmasti paranevia mahdollisuuksia tai vähintään tilaisuuksia lyödä nyrkki pöytään ja alkaa vaatia oikeuksiaan.

Ulkomaalaisena tulee tämän höykytyksen keskellä erityisen tietoiseksi omien valintojensa poliittisuudesta. Kenen ihanteita ja arvoja toteutan? Mitkä rusinat poimin täkäläisestä pullasta, missä pidän skandinaavisen feministipääni? Missä määrin täällä Kinder, Küche, Kirche -lakeuksilla on yhden yksilön kiukuttelulla tosiasiassa mitään merkitystä?

Joka tapauksessa olen ylpeä siitä, että olen saanut jalan tukevasti saksalaisen työelämän ovenrakoon. Mistä siis luvassa tarkempi postaus myöhemmin, kunhan töiltäni ehdin.

Advertisement

Tarhapaikan metsästys

Saimme tarhapaikan.

Lause ei aivan tee prosessille oikeutta. Muotoillaan siis uudestaan. Saimme tarhapaikan, kahden ja puolen vuoden jonotuksen jälkeen.

Nyt sille voi jo melkein nauraa.

Kun lapsi oli juuri oppinut ryömimään, kuulin sattumalta leikkipuistossa, että Münchenin alueen lastentarhat ovat kiven alla ja että jonoon olisi syytä hakeutua hyvissä ajoin – raskausaikana. Aiemmin kotona viihtyneet baijerilaisrouvat ovat viimeisten vuosien aikana alkaneet hakeutua sankoin joukoin työelämään ja hoitopaikkojen kysyntä on räjähtänyt käsiin. Itse olin vähintään vuoden myöhässä jo ennen kuin olin edes hoksannut, että tällaistakin asiaa olisi syytä alkaa murehtia.

Alkuun en ymmärtänyt paikallisesta tarhajärjestelmästä edes sanakirja kourassa yhtään mitään, eikä kaupungin saksankielisestä ohjesivustostakaan ollut sanottavammin apua. On siis myönnettävä, että prosessin hidas käynnistyminen oli myös osittain oma vika. Vähitellen seuraavan kahden vuoden kuluessa aloin kuitenkin hahmottaa, miten tarhainfra täällä toimii.

Tarhoja on ensinnäkin kahden tyyppisiä, 0-3 -vuotiaiden seimiä ja 3-6 tarhoja, tai hiukan harvemmin näiden kahden yhdistelmiä. Tarhoista osa on kunnallisia, osa yksityisiä ja osa Eltern-initiative -päiväkotiyhdistyksiä, joissa perheiden edellytetään osallistuvan tarhan toimintaan – joissain paikoissa hyvinkin aktiivisesti ja toisissa harvakseltaan. Kunnallisiin tarhoihin on keskitetty haku kerran vuodessa, kun taas yksityiset ja yhdistysmuotoiset tarhat ottavat uusia lapsia ryhmiinsä oman harkintansa mukaan silloin kun tilaa on ja hakijan naama miellyttää. Lisäksi paikkoja saattaa vapautua satunnaisesti keskellä vuotta, jos sopivanikäinen lapsi sattuu perheineen muuttamaan toiselle paikkakunnalle.

Ja tarhapaikan haku on kilpaurheilua raaimmillaan.

Avainsana on Warteliste. Seuraavan syksyn jonotuslistalle ilmoittaudutaan viimeistään edellisen vuoden vaihteessa, mieluiten vielä loskakuukausien puolella. Jokaiseen tarhaan siis haetaan erikseen, kuhukin tavalla, joka määritellään tarhan omilla nettisivuilla, sikäli kun sellaiset löytyvät. Joskus haku tapahtuu valmiilla lomakkeella, joskus henkilökohtaisella kirjeellä, johon liitetään muutama söpö perhekuva ja sopivasti imeliä viittauksia tarhan toimintasuunnitelmassa siteerattuihin kasvatusfilosofeihin. Joskus paikka ehkä aukeaa koputtelemalla sinnikkäästi viikko toisensa jälkeen tarhan oven takana, kunnes henkilökunta heltyy myöntämään audienssiajan.

Karsinta suoritetaan alkuvuodesta, jolloin perhekandidaatteja juoksutetaan tutustumistapahtumissa. Yleensä vain kerran vuodessa, satunnaisena arkipäivänä järjestettävään tapahtumaan osallistuminen ja siellä aktiivisuuden osoittaminen on ensimmäinen valintakoe. Teoriassa tutustumisen tarkoitus on nähdä tilat ja katsastaa, olisiko juuri tämä tarha omalle jälkikasvulle sopiva. Todellisuudessa valinnanvaraa ei pahemmin ole, jos perheen äidillä on vähääkään hinkua takaisin työelämään. Se paikka otetaan vastaan, joka saadaan. Eräänkin tarhan esittelytilaisuudessa tarhan johtaja myönsi, ettei heillä ole tarvetta ottaa vastaan hakijoita, jotka eivät ole tarpeeksi sitoutuneita jonottamaan tarvittaessa vaikka vähän pidempäänkin – sanotaan nyt ainakin sen vuoden tai kaksi.

Kaupungin tarhoihin haku puolestaan on sikäli demokraattinen, että paikat määräytyvät jonotusjärjestyksessä tarhojen paikkatarpeiden (lapsimäärä, ikä, sukupuoli) ja perheen kiireellisyysasteen (äidin viikkotyötuntimäärä, työpaikan sijainti, yksinhuoltajuus, taloudelliset paineet jne.) mukaisesti. Hakemuksen perään soittelun ei pitäisi vaikuttaa onnistumismahdollisuuksiin mitenkään. Paha vain, että paikkoja on varsinkin alle kolmivuotiaille vain pieni murto-osa todellisesta tarpeesta. Suurin osa perheistä joutuu siis turvautumaan muihin vaihtoehtoihin.

Kaupunki ylläpitää myös listaa perhepäivähoitopaikoista. Lista on erään toimistorakennuksen perällä sijaitseva ilmoitustaulu, jota pääsee katsomaan parin tunnin ajan muutamana päivänä viikossa. Seinälle voi jättää oman ilmoituksen ja seinältä löytyvien ilmoitusten tiedot voi kopioida itselleen, mutta vain käsin. Valokuvaus on ehdottomasti kielletty. Lienee turhaa lisätä, ettei tietoja ole missään saatavilla sähköisesti.

Ja sitten on tietysti kaikenlaista yksityistä palvelua babysitter-tinderistä luksus-hinnoiteltuihin tarhoihin, joissa tosin ryhmäkoko ja palvelutaso on jokseenkin samanlainen kuin kaikissa muissakin tarhoissa. Ainoastaan hintalappu on kokoluokkaa massiivisempi. Työssäkäyvien vanhempien epätoivolla rahastetaan surutta.

Koska etsimme alkuun vain osa-aikaista hoitovaihtoehtoa, joka mahdollistaisi ensisijaisesti omat saksantuntini pari kertaa viikossa, kalliit yksityiset kokopäivätarhat eivät tuntuneet järkevältä vaihtoehdolta. Kymmenkunta hakemusta mukavanoloisiin päiväkotiyhdistyksiin sekä sallittuihin seitsemään kunnalliseen tarhaan eivät nekään tuottaneet tulosta. Kokeilin myös paria erilaista aamupäiväkerhoa, mutta niitä oli niukasti tarjolla ja henkilökunta tuntui olevan kovin tottumatonta lapsen monikielisyyteen ja siitä aiheutuviin kommunikaatiohaasteisiin.

Puolentoista vuoden etsinnän jälkeen löysimme lopulta aivan sattumalta tuttujen kautta yksityisen perhepäivähoitajan. Hän oli, kuten olen aiemminkin mainostanut, herttainen ja pätevä, kaikin puolin loistava tyyppi. Mutta valitettavasti käytettävissä vain osan viikkoa ja silloinkin hänen itsensä jokseenkin jäykästi määrittelemiinsä aikoihin. Niinpä järjestimme oman arkemme hoitajan aikataulujen ympärille, ja jatkoimme takavasemmalla tarhapaikan etsintää.

Kun nyt vuoden vaihteessa allekirjoitin työsopimuksen (siitä lisää myöhemmin), hoitopaikkaa ei ollut vieläkään löytynyt. Työ on tosin osa-aikaista, mutta hoitotädin tuntien puitteissa sitä ei ole mahdollista kokonaan järjestää. Niinpä puoliso kiepsautti oman kokopäiväisen työviikkonsa toisin päin, jotta pystyi jäämään puolikkaaksi päiväksi kotiin hoitamaan lasta sillä välin kun itse kiiruhdin tukka putkella työpaikalle. Vaikka kaikki sujui hyvin, oli aivan selvää, että pitkäaikainen ratkaisu tämä ei olisi.

Ja sitten, juuri kun olimme antamassa periksi, kävi niin että siitä ihan ensimmäisestä tarhasta, johon olimme laittaneet hakemuksen; siitä, johon oikeastaan ihan kaikkein eniten halusimme, vapautui paikka juuri oman lapsemme ikäiselle koltiaiselle. Viikko sitten sanoimme hyvästit perhepäivähoitajalle ja aloitimme tarhaan totuttelun Berliinin mallin mukaan r-a-u-h-a-l-l-i-s-e-e-n tahtiin. Kaikki on sujunut erinomaisesti. Lapsella on hyvä olo ja me olemme kaikki enemmän kuin tyytyväisiä.

Siis loppu hyvin, kaikki hyvin. Mutta kyllä se vaati kärsivällisyyttä.

____________

Jottei tarhatilanteesta saa aivan väärää kuvaa, korostan nyt vielä, että Münchenin sisälläkin paikan saamisen vaikeus riippuu huomattavasti kaupunginosasta, perheen tilanteesta, lapsen iästä, omasta kontaktiverkostosta sekä mahdollisesti hakijan kielitaidosta. Kuten kartasta voi omin silmin todeta, tarhoja näiltä kulmilta kyllä löytyy.

Lapsen kanssa virastossa

Tarvitsin virkatodistuksen. Olimme lapsen kanssa liikkeellä omasta mielestäni hyvissä ajoin aamupäivällä, mutta jono viraston ovella ulottui jo jalkakäytävälle asti. Ovensuussa vastassa oli nyreä korsto Securitaksen takki yllään. Ennen kuin ehdin kysyä mitään, hän ilmoitti napakasti, että päivän vuoronumerot oli jo jaettu ja että ilman numeroa virastoon ei olisi mitään asiaa. Viisainta olisi palata seuraavalla viikolla ja tulla tällä kertaa heti aamusta.

Minkä jälkeen hän kaivoi taskustaan pinkin sammakkokäsinuken.

Sammakko laskeutui lapsen kasvojen tasolle ja tervehti ystävällisesti. Hän kertoi lapselle rauhallisella isoisänäänellä, että virasto oli valitettavasti jo ihan täynnä, mutta että me voisimme äidin kanssa tulla uudestaan toisena päivänä. Sammakko pahoitteli kovasti, että emme tällä kertaa päässeet virastoon hoitamaan asioita, mutta toivotti lapsen kovasti tervetulleeksi seuraavalla kerralla.

Lähtiessä myös äitiä hymyilytti.

Saksalaisia ei ehkä pidetä erityisen lapsiystävällisenä kansana, mutta omat kokemukseni ovat kyllä voittopuolisen positiivisia. Kadulla lapselle hymyillään ja vilkutetaan päivittäin, ja julkiset kiukkukohtaukset kirvoittavat ennemmin myötätuntoisia katseita kuin mulkoilua. Useimpiin virastoihin – myös tähän, jonne emme nyt tällä kertaa mahtuneet – on kaksi erillistä jonoa, joista lyhyempään ohjataan ilman nurinoita eläkeläiset ja liikuntarajoitteiset, isovatsaiset äidit ja lastenvaunujen kanssa hikoilijat. Jos pikajonoon oikeutettu kanssakansalainen ei itse hoksaa käyttää mahdollisuutta hyväksi, muut jonottajat kehottavat häntä etuilemaan. Siitä huolimatta, että normaalijonoissa joutuu normaalipäivänäkin tuskailemaan useita tunteja, ja etuilijat tietysti pidentävät odotusaikaa entisestään.

Erityisesti nälkäinen vauva kainalossa osasin arvostaa paikallisten huomaavaisuutta, mutta myönnettävä on, että vilkkaan leikki-ikäisenkin jonotuspinna on vielä aika lyhyt. Olen siis kiitollisena ottanut vastaan lapsiperheiden etuoikeudet, vaikka jonossa oikaiseminen edelleen vähän hävettääkin. Onhan se lopulta kaikkien etu, että kyllästynyttä/väsynyttä/nälkäistä tai ihan muuten vain äänekästä lasta ei pidetä väkisin tilassa, jossa juokseminen, kiipeily ja iloinen kiljahtelu vain kiristävät tarpeettomasti kaikkien läsnäolijoiden hermoja.

Sitä en tiedä, onko viraston huomaavainen virkailija hoksannut ohjeistaa kiirepäivän vartijaa pakkaamaan taskuunsa pehmoleluja tai olisiko hän oivaltanut sen itsenäisesti, mutta ajattelin lähettää kirjallista palautetta ja kiittää erinomaisesta asiakaspalvelusta.

Sori, sori

Amerikkalainen koputtaa lasiovelle ja pyytää anteeksi. Kokoushuone on varattu seuraavalle käyttäjäryhmälle. ”Anteeksi, anteeksi. Olen todella pahoillani, että joudun tällä tavoin keskeyttämään, mutta nyt olisi valitettavasti meidän vuoromme. Voisitteko ystävällisesti viimeistellä tapaamisenne mahdollisimman nopeasti tai ehkä siirtyä jatkamaan toisaalla?”

— Totta kai, tulkaa vain. Me puhumme tässä vielä pari minuuttia, mutta siirrymme kyllä kohta muualle. Tervetuloa, tervetuloa.

Suomalainen koputtaa lasiovelle. Tarkkaan ottaen hän on seissyt oven takana hiljaisena odottamassa jo kymmenen minuuttia. Hän ei halua puhutella tarpeettomasti, vieraita ihmisiä varsinkaan. Vasta kun kellon viisari liikahtaa kahdentoista kohdalle, hän on valmis vaatimaan oikeuksiaan. Suomalainen avaa oven, nyökkää kelloa kohti ja odottaa reaktiota. Hän ei sano mitään.

— (Nyökkäys huoneeseen tulijalle.) Jahas, meidän pitääkin sitten lopetella.

Saksalainen koputtaa lasiovelle. Tuimasti, kulmat rutussa. Hän nostaa rannekellonsa näkyviin, naputtaa sitä terävästi ja tulee sitten omakätisesti avaamaan oven, auktoriteettia ja oikeassaolemistaan puhkuen.

— Hyvänen aika, anteeksi, anteeksi! Kellohan on jo… tosiaan, se on jo minuutin yli. Me olemme olleet yliaikaa. Anteeksi, anteeksi, tulkaa sisään vain. Me tästä lähdemmekin pikimmiten.

Siinäpä taas niitä, kulttuurieroja.

Ulkopuolisen silmin – Suomiloma vol. 2

Kävin S-marketissa. En tunnistanut maitohyllyssä vähälaktoosista purkkia, enkä löytänyt mistään ruokaöljyä. Leipäpaketit näyttivät vierailta ja kaikki oli kamalan kallista. Ovensuussa törmäsin kasinoon räikeästi vilkkuvaan rahapeliautomaattiin ja pidin sitä paitsi mauttomana myös täydellisen moraalittomana. En parhaalla tahdollanikaan ymmärtänyt, miksi nuorisourheilun ja päihderiippuvaisten tukeminen on kohtuullista sälyttää eläkeläisten ja työttömien maksettavaksi. Anoppilan televisiostakin tuli vain kummallisia ohjelmia.

Siitä päivästä kun muutimme pois Suomesta, on tullut kuluneeksi viisi vuotta. Muistan lukeneeni jostain ulkomaillemuutto-oppaasta, että puoli vuosikymmentä olisi sellainen narahduskohta, jonka jälkeen paluumuutto on olennaisesti epätodennäköisempää. Kyse voi olla siitä, että uuteen maahan – varsinkin jos se pysyy koko tämän ajan samana – ehtii siinä määrin tottua ja kiintyä, että silkka lepokitka estää matkalaukkujen pakkaamisen. Tai voi olla niinkin, että paluumuuton kohde ehtii viidessä vuodessa muuttua niin paljon, että oikeastaan kyseessä ei ole enää paluu minnekään, vaan muutto monin tavoin ventovieraaseen kohteeseen. Silloin takaraivoon saattaa herätä epäilys, haluanko tosiaan valita räntäsateen Alppi-maiseman, pilvenpiirtäjien tai hiekkarantojen sijaan, kun kerran molemmat vaihtoehdot joka tapauksessa tuntuvat yhtä vierailta.

En edelleenkään tiedä, muutimmeko Suomesta aikanaan pysyvästi vai ainostaan toistaiseksi. Tällä toisella kierroksella olemme sentään koittaneet tyhjätä rojujamme vanhempien nurkista ja kellareista, mutta sekään ei takaa, ettemmekö vielä jonain päivänä sittenkin päättäisi raahata niitä samoja typeriä rojuja, ja niiden huolestuttavan lukuisiksi kasvaneita lajitovereita, takaisin lähtömaahan. Jälkimmäisen vaihtoehdon puolesta puhuu ainakin takaraivossa jyskyttävä huono omatunto siitä, että emme nauti riittävästi kaikista niistä eksoottisista mahdollisuuksista, joita meillä täällä vielä vähän aikaa on. Että ei sitten aikanaan kaduta, kun puetaan jälkikasvulle kurahaalareita ja muistellaan kaiholla niitä kaukaisia ulkomaanvuosia.

Toisaalta hetkittäin murehdin, että aika vain ajaa ohi, ja muutumme vähitellen niin vieraiksi, että emme osaa palata vaikka haluaisimmekin. Että puhumme jo suomea ja ruotsia huomaamattamme murtaen, emme tunne muotisanoja, emmekä enää sopeudu vallitseviin arvoihin. Että yritämme palata johonkin myyttiseen Kalevala-Suomeen, jollaiseksi se on muistikuvissamme typistynyt ja jollaiseksi olemme maata huomaamattamme yrittäneet maalata jälkikasvulle. Sellainen paluumuuttaja ei voi kuin pettyä.

Sitä odotellessa onneksi Skype, onneksi Facebook, onneksi Yle Areena. Onneksi Finnair ja 2,5 tunnin lentoaika Helsinki-Vantaalle.

Unelma onnesta – Suomiloma vol. 1

Metsämansikoita, veneretkiä ja pienten hiekkaisten varpaiden tepsutusta pihamaalla. Aurinko paistaa kuin postikortissa, aalto liplattaa laiturin alla ja taivaalla kisailevat pääskyt ja sudenkorennot.

Vietimme Suomessa rentouttavan kesäloman. Tapasimme perhettä ja ystäviä, söimme lapsuusherkkuja ja opetimme jälkikasvulle perinnetapoja, kuten saunomista ja marjanpoimintaa. Teimme päiväretkiä lähialueiden pittoreskeihin turistikohteisiin ja rapsutimme lampaita. Kas kun emme lompsineet Manskulla tuohivirsuissa vihtoja heilutellen.

Sellaista se joskus on, ulkosuomalaisen lomailu. Tullaan ja poimitaan kirsikat kakusta. Kuvitellaan, että tällaista grillailua, Marimekko-raitaa ja auringonpalvontaa se on aina elämä täällä.

Loman jälkeen palataan ruskettuneina (!) kotimaahan, joka on kyllä sekin muuten ihan kiva, mutta siitä ikävä, että siellä pitää maksaa laskuja, katsastuttaa auto ja ostaa vessapaperia. Toista se on siellä unelmiemme Suomessa.

Lapsiperhe maailmalla

Luin tässä hiljattain aivan erinomaisen artikkelin ulkomailla asumisesta ja lapsiperheistä. (Löytyy täältä.) Yleensä ärsyynnyn teksteistä, jotka trendikkäästi lupaavat viisi tai seitsemän tai kolmetoista asiaa jotain todella raflaavaa. Ne kun niin kovin harvoin täyttävät otsikon asettamat odotukset. No, tällä kertaa oli mukavaa olla väärässä. Kirjoittaja on onnistunut pukemaan täsmällisesti sanoiksi monta asiaa, jota olen itse pyöritellyt takaraivossa, mutta jotka eivät ole oikein löytäneet muotoa.

”1. Having a child in a new country with a different health care system and with different customs, culture and language can be challenging.”

En voi millään tavoin moittia raskaudenseurantaa tai synnytyskokemusta Yhdysvalloissa. Miehen työn ansiosta meillä oli markkinoiden parhaat sairasvakuutukset, jotka kattoivat aivan kaiken mahdollisen. Saimme vapaasti valita sairaalan ja nirsoilla sellaisista melko turhanpäiväisistä asioista kuin aamupalatarjoilut, keisarinleikkauksien prosenttiosuus kaikista synnytyksistä ja perhehuone, jonne myös tuore isä sai jäädä yöpymään. Kolmen expat-vuoden jälkeen englanniksi viestiminen onnistui ilman pienintäkään ongelmaa myös supistusten aikana – sikäli kun supistusten aikana nyt pystyy kommunikoimaan yhtään millään kielellä. Vierailumme yliopistosairaalan asiakkaina oli lyhyehkö, mutta kaikin puolin miellyttävä.

Lapsen saaminen osui myös sikäli hyvään ajankohtaan, että olisimme joka tapauksessa joutuneet muuttamaan miehen uuden työn takia ja tiesin, ettei vieraalla kielellä työskentely tulisi olemaan heti mahdollista. Olisin joka tapauksessa ollut jonkin aikaa kotona ennen kuin arjen palaset olisivat loksahtaneet kohdilleen. Yhtä hyvin saatoin ”pyöritellä peukaloita” äitiyslomalaisena. Mutta sosiaalisten verkostojen kannalta muutto tuli todella hölmöön saumaan.

”2. Make sure to develop a personal network for emotional support that includes staying in touch back home and making new friends in the host country.”

Washingtonissa meillä oli kohtuullisen laaja ystäväpiiri, monen ikäisiä ja monen taustaisia ihmisiä, joiden kanssa oli vähitellen edetty small talkista henkilökohtaisen keskustelun tasolle. Vauvakeväänä kuljimme mahat pystyssä puolen tusinan muun ulkosuomalaisen kanssa ja jaoimme kokemuksia mm. synnytyspeloista, ensimmäisestä syvästi traumatisoivasta Babies’R’Us-ostosvierailusta ja lastenvaunujen kulttuurisidonnaisuuksista. (Amerikkalaisissa lastenvaunuissa on yleensä vain sovitin autonistuimelle, koska suuressa osassa maata ei ole tapana tehdä vauvan kanssa pitkiä vaunukävelylenkkejä. Pohjoismaisittain autonistuinta taas pidetään epäergonomisena ja suorastaan vastuuttomana vaihtoehtona.) Vielä muuttolaatikoiden keskellä söimme kavereiden rakkaudella ensimmäisiä vauvaviikkoja varten pakastimeen valmistamia ruokia ja kävimme iltaisin soittamassa kvartetteja bébé kainalossa.

Kun muuttokuorma lähti, tömähdimme sosiaaliseen tyhjiöön. Emme tunteneet ketään, emme osanneet kunnolla kieltä, emmekä oikein päässeet jyvälle uudesta ympäristöstä. Yritimme kyllä laiskanlaisesti hankkia jonkinlaisia sosiaalisia kontakteja, mutta tosiasiassa olimme niin kädet täynnä töitä lapsiperheeksi opettelemisen kanssa, ettei verkostoitumiseen riittänyt energiaa. Puolitutuille naapureille ei oikein tuntunut luontevalta avautua yösyötöistä tai sormiruokailuista, eikä se saksaksi olisi onnistunutkaan. Jälkikäteen ajatellen selvisimme maahan asettumisen teknisestä puolesta erinomaisesti, mutta tunnetasolla vedimme muuton läpi hampaat irvessä ja silmät viiruina, ongelmasta toiseen sinnitellen. Paikallista ulkosuomalaisyhteisöä tai miehen työpaikan relokaatiopalveluita emme voi tästä syyttää – meillä ei vain ollut tarpeeksi voimia kaikkiin samanaikaisiin muutoksiin.

”3. Adjust to the thought of hiring a babysitter, a stranger caring for your child.”

Babysitterin palkkaaminen ei pitänyt olla mikään ongelma. Ilmoitus nettiin, lapsi hoitajan kainaloon ja kips kaps vanhemmat viettämään parisuhdeaikaa. Mutta lapsi olikin vierastavaista sorttia ja tuoreita vanhempia hirvitti jättää jälkikasvua hoitajalle, jonka kanssa ei ollut vahvaa yhteistä kieltä. Miten sitteri ohjeistetaan, kun emme tunne paikallisia tapoja? Miten hän suhtautuu lapsen itkuun tai kiukutteluun? Ymmärtävätkö hoitaja ja lapsi toisiaan millään tavoin? Kehen vieraassa maassa ylipäätään osaa luottaa? Ikävältä tuntunut tehtävä jäi aivan liian pitkäksi aikaa roikkumaan to do -listojen häntäpäähän, vaikka perhedynamiikkaa ajatellen se olisi ollut erinomainen investointi. 

”4. Investigate cultural differences in child care and child-rearing between your culture and the host country to avoid misunderstandings that might lead to a visit from social services.”

Vaikka en aivan sosiaaliviranomaisten kotikäyntiä odotakaan, ympäristön realiteetteihin ja normeihin sopeutuminen on tosiaan ollut lapsen kanssa hyvin erilainen prosessi kuin edellisellä kierroksella työssäkäyvänä aikuisena. Tietenkään kaikki asiat eivät ole toisin – lasten kasvussa on paljon universaaleja piirteitä – mutta eroja tulee silti vastaan, ja usein yllättävissä kohdissa. Omista mielihaluista ei tee kovin tiukkaa tinkiä silloin kun kaupasta ei löydy rahkaa tai mämmiä, mutta kun yrittää nälkäinen vauva sylissä tihrustaa vellijauhopurkin kyljestä tuoteselostetta ja samalla ymmärtää, miksi alle vuoden ikäisen velliin ylipäätään pitää laittaa suklaahippuja, kulttuurierot iskevät silmille voimalla. Lapselleen kun haluaisi vain parasta, ja joskus sen tarjoaminen vieraassa kulttuurissa on mahdottoman hankalaa.

Toki monet alkuvaiheen kompastelut johtuivat nekin vain kielitaidon rajallisuudesta, kun tavaroita ei osannut etsiä oikeilla nimillä, oikeista hyllyistä tai oikeista kaupoista. Ja joskus niitä ei vain ollut olemassa. Mitäpä siihen, Siperia opettaa. Mistä pääsemmekin listan viimeiseen kohtaan.

”5. Having and raising children abroad, in a culture different from yours, is both a challenge and an enriching learning experience.”

Pian muutosta on kulunut kaksi vuotta. Alun huimaus on tasoittunut, saksantaito on edennyt harppauksin ja moni käytännön asia on järjestynyt parhain päin. Mikä tärkeintä, meille kullekin on kehittynyt omia pikku kotkotuksiamme: lempireittejä, lempipaikkoja, lempiravintoloita, lempitapoja juhlistaa vapaahetkeä. En sanoisi, että olemme täysin kotiutuneet, mutta jonkinlainen kavioura kotikorttelin ympärille on sittenkin muodostunut. 

Tiedän että edessä on vielä monta oivallista tilaisuutta hiusten repimiseen, kun lapselle aletaan metsästää tarha- ja myöhemmin koulupaikkaa ja kun taas toivon mukaan lähivuosien aikana siirrymme kotiäitiviritelmästä kahden työssäkäyvän aikuisen dynaamiseksi talousyksiköksi. Joitain näitä ”elämää rikastuttavia haasteita” on parempi olla ajattelematta etukäteen. Mutta kieltämättä sittenkin tuntuu hauskalta, että seikkailu jatkuu edelleen ja saamme elää tätä jännittävää ja monipolvista expat-elämäämme nyt jo toisessa ennalta tuntemattomassa maassa. Muuttoa maasta toiseen vauvavaiheessa en kuitenkaan suosittele – ainakaan heikkohermoisille. 

Parasta juuri nyt – Time of my life

Moni asia on juuri nyt aika mukavasti. Tässä tämän hetken suosikkini:

• Aivan kodin kulmalta hedelmäkojusta voi hakea vaikka joka aamu rasian tuoreita paikallisia mansikoita, kirsikoita ja viinimarjoja. Ne ovat juuri oikealla tavalla punaposkisia ja makeita, ja maistuvat kesältä niin kuin mummolassa aikanaan.
• Lapsi on kaikin puolin sopivassa iässä: seurallinen ja utelias, huumorintajuinen ja juuri sopivassa määrin itsenäinen. Hän ymmärtää jo aika monimutkaisiakin pyyntöjä ja komentoja, jaksaa kävellä jonkin matkaa itsekin ja oppii joka viikko uusia sanoja, vuorotellen kaikilla kolmella kielellään. Sellaiset vauvavuonna monimutkaisiksi muuttuneet asiat kuin ruoanlaitto ja suihkussa käyminen ovat taas mahdollisia silloinkin, kun puoliso ei ole samaan aikaan vahtivuorossa.
• Löytämämme lastenhoitaja on kerrassaan mainio tapaus. Lapsi tulee hoitopäivinä kotiin iloisesti höpöttäen, hyvin levänneenä ja vatsa pullollaan. Myös omaan arkeen on tullut ihan uutta rakennetta ja mielekkyyttä, kun voin taas muutamana arkipäivänä keskittyä tekemään aikuisten töitä. Ja työteho, se on moninkertaistunut aikapaineen alla.
• Kuluneella viikolla olemme viettäneet monta helteistä iltapäivää maauimalassa polskutellen. Ruohokorsi varpaiden välissä kesä on kuin satukirjasta.

---

Life’s very good at the moment. Here are some of the highlights:

• There’s a fruit stand just across the street from home, filled with sweet berries of all (red) kinds: strawberries, cherries and currants. Preferably, I stop there every single day to pick a little box for snacking and for feeling nostalgic.
• Child is at a lovely age: sociable and curious, with a great sense of humor and just the right amount of independence. He understands relatively complicated commands and demands, walks some distance on his own without always being carried and learns a bunch of new words every week, on each of his (so far) three languages. Things that got overly complicated during the baby year, such as cooking and taking a shower without the spouse babysitting, are mostly possible again.
• Our nanny is a treasure. After the daycare, the child is happy, well-rested and well-fed. My own schedules have also taken some form again, now that I can take a few working days to concentrate on non-kid stuff. And the work efficiency is off the charts, thanks to the positive time pressures.
• Over the last week, we’ve spent numerous afternoons with three-digit temperatures cooling down at the public open air pools, learning to swim and simply enjoying the summer. It just doesn’t get better than that.

Kolmion kulmista

Eräänä iltana lapsi alkoi täysin ilman ennakko-oireita oksentaa. Sitä sattuu; lapset ovat joskus kipeänä ja kun tarpeeksi usein maistaa uteliaisuuttaan lapiollisen hiekkakakkua, olisihan se merkillistä jos vatsa ei edes joskus protestoisi. Mutta me vanhemmat, suomalaisen kulttuurin kasvatit ja itse monta vatsatautia nähneet, aloimme yhdessä tuumin laskea, mitä lapsi oli syönyt viimeisen kahdentoista tunnin aikana. Kävimme läpi jääkaapin sisältöä ja varmistelimme parasta ennen -päiväyksiä. Vasta parin tunnin jälkeen keskustelun suunta kääntyi ja päädyimme sittenkin epäilemään virustartuntaa ruokamyrkytyksen sijaan.

Suomessa ruokamyrkytys on harvinaislaatuinen katastrofi, joka tapahtuu kun jätevesipuhdistamon hana käännetään väärään asentoon tai sähkökatko pääsee sulattamaan pakastealtaan. Yhdysvalloissa ruokamyrkytys on melko tavallinen sairaslomaperuste, jokseenkin samalla linjalla kohtuullisen flunssan, selkävaivojen tai migreenin kanssa.

Ihan kuin emme olisi aivan hoksanneet, että asuinmaa on tosiaan vaihtunut. Vieläpä jokin aika sitten.

Samaa sarjaa on silmääni kehittynyt lahjomaton ötökkätutka. Varmistan alitajuisesti ainakin viikottain, ettei seinällä häivähtänyt varjo, pöydän alle vierinyt rakennuspalikka tai muu tumma juonne huoneen kulmassa ollut sittenkin torakka. En ole nähnyt suuresti kammoamiani miehen peukalon kokoisia amerikkalaistorakoita sen jälkeen kun pakkasimme muuttolaatikot Washingtonissa, mutta jossain loogisen järjen perukoilla vaanii edelleen kivikautinen metsästäjä valmiina hyökkäämään kotiluolaan tunkeutuneen ötökän kimppuun.

Kun erehdyn moittimaan itseäni ihan kaheliksi tästä torakkakyttäyksestä, puolisoni kertoo kärsivänsä samanlaisesta elohiirestä pupillin reunalla. Sarvekkaat eivät hevillä unohdu lihasmuistista. Ylpeinä muistelimme maineikkaimpia saalistusvoittojamme ja huippuunsa hiottua tiimityötä. Sinä otat saappaan ja minä imurin. Tyylipisteitä ei jaeta, lopputulos ratkaisee.

Meistä on tullut kolmioita.

”I’m a triangle” -meemi on näppärä maallikkoteoria siitä, millä tavoin ulkomailla asuminen muuttaa ihmistä peruuttamattomasti. Lyhykäisyydessään se menee jotenkin näin:

Muuttaja voi olla lähtiessään ympyrä; oman kulttuurinsa tuote ja pääpiirteissään aivan samanlainen kuin kaikki maanmiehensä. Mutta muuttaessaan neliökulttuuriin ympyrä ei enää mahdukaan uuteen ympäristöön. Muiden kulmat ovat tiellä. Niinpä ympyrä vähitellen – joko vapaaehtoisesti tai pakon sanelemana – alkaa sopeutua ja suoristua. Neliökulttuurissa hän on aina jollakin tavoin ulkopuolinen, eikä hänestä koskaan tule neliötä. Sen sijaan hän muuttuu jatkuvien törmäysten myötä joksikin uudeksi: kolmioksi.

Kolmio selviää uudessa ympäristössään, viihtyykin ehkä, ja kotiutuu. Kunnes sitten koittaa päivä, jolloin kolmio pakkaa matkalaukkunsa ja palaa alkuperäiseen kotimaahansa, mutta säilyttää uudet kulmansa.

Eikä olekaan enää ympyrä ympyröiden joukossa.

Viimeksi tällä viikolla istuin liikennevaloissa, aikeissa kääntyä oikealle. Yritin epätoivoisesti muistaa, missä maassa olin ja saiko täällä taas kääntyä punaista valoa vastaan vai ei. (Oikea vastaus: Suomessa ja Saksassa ei, Yhdysvalloissa tietyissä osavaltioissa kyllä.)

Keskustelimme tästä kolmioaiheesta puolison kanssa ja olimme yhtä mieltä siitä, että teoria on kummallisen simppeli saamaansa huomioon nähden. On varmasti ihan totta, että paluumuuttajan kulttuurishokki iskee nurkan takaa palleaan juuri siksi, että näennäisesti tuttuun ympäristöön muuttaessa sitä ei osaa odottaa. Mutta kyllähän aikuisen elämässä on monta muutakin asiaa, jotka muuttavat maailmankuvaa rajusti ja peruuttamattomasti (perheen perustaminen, huhuu?). Ei maasta- tai maahanmuutto ole siinä suhteessa mitenkään ainutlaatuista. Pidän sitä paitsi surullisena ajatusta, että aikuisen ihmisen persoona olisi niin jäykkärakenteinen ja yksiulotteinen, että sitä pystyisi kuvaamaan mitenkään luontevasti parilla geometrisella kuviolla.

Mutta siinä ollaan kyllä oikeilla jälijllä, että jotain näiltä matkoilta jää aina takataskuun – myös sellaista mitä ei ollut välttämättä tarkoitus kantaa mukana.

Hiekkalaatikkokapina

Koko uudessa maassa asumisemme ajan olen potenut jonkinlaista epämääräistä levottomuutta erityisesti hiekkalaatikoilla ja leikkipuistoissa – tilanteissa, joissa ympärillä on omani lisäksi muita eri-ikäisiä lapsia ja heidän saksalaisia vanhempiaan. Ihan kuin maa olisi jotenkin vino tai ainakin kengistä toinen matalampi. En ole oikein osannut selittää.

Aluksi arvelin, että kyse oli kielitaidon vajavuudesta. Omaa lastaan puolustavalle aikuiselle on kova paikka jäädä sanattomaksi, kun natiivi taaperoikäinen aloittaa vuorovaikutuksen kieliopin rajoja uhmaavalla lapsenkielellään, eikä oma osaaminen yhtäkkiä riitäkään asianmukaiseen vastaukseen. Esimerkiksi kun isompi lapsi haluaa riuhtoa pienemmän pois keinusta päästäkseen itse keinumaan. Jotain napakkaa ja yksiselitteistä pitäisi pystyä sanomaan ja nopeasti sittenkin, mutta verbin pohdinta vie liiaksi aikaa ja tilanne menee ohi.

Mutta ei ongelma ollutkaan yksinomaan hidas imperatiivinmuodostus, vaan jotain monimutkaisempaa.

Hiekkalaatikolla ollaan auktoriteetin ytimessä. Lasten puuhia näennäisen sivusta seuraavat aikuiset muodostavat yhdessä moraalin ja oikeudenmukaisuuden etuvartion, joka varmistaa vakaalla kädellä, että niin omat kuin vieraatkin lapset omaksuvat yhteiset säännöt. Ei saa lyödä. Pienempiä varotaan. Kukin vuorollaan.

Sääntöjen kanssa on oltava järkkymätön, ja mahdolliset tulkintaerot selvitetään vaivihkaa aikuisten kesken, ei lasten kuullen. Hiekkalaatikkoyhteisön paheksunta pitää sooloilijat ruodussa.

Näissä säännöissä ei vain ole mitään universaalia.

Kun lapsi repii ymmärtämättömyyttään oman lapionsa pois toisen lapsen kädestä, kumpaa torutaan ja kumman tulee pyytää anteeksi? Kun isompi lapsi juoksee huolimattomuuttaan pienemmän kumoon, kumman vanhemmilla on oikeus puuttua asiaan sanallisesti tai tarttumalla lapsen hihaan? Onko tärkeämpää oppia jakamaan lelut ja antamaan toiselle vuoro, vai puolustamaan horjumatta oikeutta omaansa?

Aikuisten maailmassa mitättömiltä tuntuvat kahnaukset muuttuvat hiekkalaatikolla mammutin kokoisiksi. Ja sitähän ne oikeastaan ovat: hiekkalaatikolla lapset sosiaalistetaan niihin arvoihin, joiden mukaan heidän odotetaan toimivan koko kasvuikänsä, sikäli kun asuvat edelleen saman kulttuurin vaikutuspiirissä. Ja koska suurin osa hiekkalaatikkovanhemmista on tämän saman kulttuurin tuotteita, heille lasten sääntöjen hienovireisyydet ovat niin itsestäänselviä, että erimielisyyksiin tai väärinymmärryksiin ei oikeastaan ole muuta selitystä kuin vastapuolen tyhmyys tai kaiken käsityksen ylittävä moukkamaisuus.

Siinäpä melkoinen annos kulttuurista painetta toimia nopeasti oikein tilanteissa, joissa oma intuitio ja kokemus ohjaavat usein ihan eri suuntaan kuin paikalliset tavat. Tai tilanteessa, jossa itsekin vasta opettelee ensimmäisen lapsen myötä tunnistamaan, minkälaisia arvoja oikeastaan kannattaa.

Tässä, kuten kulttuurierojen kohdalla yleensäkin, on kaksi pätevää vaihtoehtoa. Voi vetää pipon syvemmälle päähän ja toimia kuten tekisi oman maansa hiekkalaatikolla, tietoisen sokeana ympäristön tyrmistykselle ja paheksunnalle. Se on aina pykälän verran helpompaa, jos mukana on samanmielisiä tukijoukkoja, joiden kanssa voi änkyröidä yhdessä.

Tai sitten voi päättää pitää tuntosarvia ylhäällä ja yrittää pala palalta kursia kokoon ymmärrystä paikallisen kulttuurin ajattelutavoista ja rakenteista. Ehkä onkin niin, että vasta hiekkalaatikon reunalla sitä oppii todella tietämään, millaiseen maahan sitä on tällä kertaa nenänsä lykännyt.