Luottamus

Kävin lääkärissä rutiinitarkastuksessa. Lääkärin mielestä olisi syytä tarkistaa jokin tietty veriarvo. Asia jäi vähän epäselväksi, mutta sinnikkäästi yritin kuitenkin painaa uuden sanan mieleeni. Ja silti kävelin vastaanotolta ulos vakuuttuneena, että mitattava arvo oli Schildkrötenhormone, kilpikonnahormoni.

Kyse taisi kuitenkin olla kilpirauhasesta (Schilddrüse).

Vielä silloinkin, kun uudessa asemamaassa on asunut jo vuosia, on tiettyjä tilanteita, joissa maahanmuuttajat ovat haluttomia käyttämään paikallista kieltä. Usein on kysymys asetelmista, jotka edellyttävät äärimmäistä luottamusta tai joissa käytetään merkittävää valtaa – kuten vaikka auton katsastus, lapsen kouluvalmiuksien arviointi tai lääkärissä käyminen.

Lääkärin vastaanotolla täysivaltainen aikuinen joutuu luovuttamaan vastuun omaa kehoa koskevista, äärimmäisen tärkeistä kysymyksistä ulkopuoliselle sillä oletuksella, että tuo ulkopuolinen tietää paremmin ja tekee siksi järkevämpiä päätöksiä. Luottamus ei ole triviaalia: tähän samaan perustavanlaatuiseen oletukseen kasvetaan kaikissa toimivissa demokraattisissa yhteiskunnissa, ja siihen pohjautuu viranomaisvalta, yhteiskuntarauha sekä yleinen lainkuuliaisuus.

Mutta mitä tapahtuu, jos potilas kuvaileekin lääkärille oireitaan huonosti valitulla sanalla – esimerkiksi tahtomattaan liioittelee tai vähättelee kipua tai paikantaa sen kielivirheen vuoksi aivan väärään ruumiinosaan? Tai jos potilas ymmärtää väärin lääkärin jatkokysymyksen tai hoito-ohjeen ja vaarantaa siksi oman terveytensä? Ei ihme, että monet muutoin erinomaisesti integroituneet maahanmuuttajat kieltäytyvät käymästä mitään medikaalisia keskusteluja muulla kuin äidinkielellään tai paremman puutteessa englanniksi. Tai kiertävät koko ongelman järjestämällä lääkärikäynnit kotimaan lomamatkojen yhteyteen.

Luottamusta voivat nakertaa myös pienet kulttuurierot. Yrttihoitokaavio vastaanottohuoneen seinällä, pinkki suolakivilamppu ikkunalaudalla tai liian räikeä sponsorimainonta odotushuoneessa saattavat herättää epäilyksen, onko lääkäri sitoutunut samoihin arvoihin ja medikaalisiin standardeihin kuin potilas. Voinko ottaa vakavasti hoitosuosituksen, joka poikkeaa olennaisesti siitä, mihin olen kotimaassani tottunut ja kasvanut? Onko tämän henkilön diagnoosi ylipäätään pätevä? Lääkäri vai puoskari?

Paine kasvaa astetta kovemmaksi, jos päätös koskettaa myös muita – erityisesti omaa lasta tai puolisoa – tai jos siihen liittyy merkittäviä taloudellisia tai muita riskejä. Kukaan aikuinen ei halua tulla huijatuksi, mutta pahinta on, jos omasta sinisilmäisyydestä joutuvat kärsimään viattomat ulkopuoliset.

Siksi tuntuu kummalliselta istua lääkärin vastaanotolla ja samanaikaisesti sekä keskittyä luottamaan että varmuuden vuoksi epäillä jokaista sanaa, koska siten oma intuitio neuvoo toimimaan vieraissa tilanteissa. Jokaisesta pienestä arkipäiväisestä valinnasta tulee tällöin kuolemanvakava, elämän perusteita ravisuttava päätös: vieläkö jaksan uskoa, että tämä kummallinen maa on järjestetty myös minun hyvinvointiani ajatellen optimaalisella tavalla ja että sen vallankäyttäjät tahtovat hyvää? Haluanko sitoutua tämän yhteiskunnan normeihin ja toimia niiden mukaisesti silloinkin, kun ne ovat ristiriidassa omien arvojeni kanssa?

Olen monesti ajatellut, että ulkomailla asuminen on vähän samanlaista kuin laskuvarjolla hyppääminen. Pää sanoo kyllä kirkkaasti, että tämä ei todellakaan ole hyvä idea. Mutta jalat kaikesta huolimatta hyppäävät luottaen siihen, että tämäkin asia varmasti järjestyy, tavalla tai toisella.

Advertisement

Harrastus

Oktoberfestien aikaan tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun muutimme Müncheniin. Kuten olen monisanaisesti täällä jo kuvannut, kotiutuminen on ollut hidas eikä aina ihan kivuton prosessi, mutta ainakin olemme viimein asettuneet paikoillemme sen verran, etten enää näe jatkuvasti painajaisia matkalaukkujen pakkaamisesta ja lennoilta myöhästymisistä.

Mikä sitten on ajan myötä muuttunut? Kielitaidon kehittyminen on auttanut suuresti, samoin arkirutiinit, tuttavapiiri ja työpaikka. Mutta lopulta koti alkoi tuntua kodilta vasta sitten, kun pääsin toissavuonna pitkän tauon jälkeen taas omien harrastusten pariin.

Sekin oli lähinnä vahinko. Perustimme hetken mielijohteesta viiden muun paikallisen suomalaisnaisen kanssa a cappella -ryhmän ja pääsin paitsi löpisemään suomeksi ja laulamaan pitkästä aikaa, myös toteuttamaan vuosia takaraivossa muhineen haaveeni omien sovitusten kirjoittamisesta. Ja voi pojat että se onkin kivaa! En ole koskaan innostunut esimerkiksi joogasta niin kovasti, että olisi aamulla pitänyt nousta hiukan aikaisemmin, jotta pääsisi kokeilemaan uutta asanaa, mutta erään erityisen herkullisen välidominanttiketjun kanssa on näinkin päässyt käymään.

Suunnilleen samoihin aikoihin ilmoittauduin omaan kankeuteeni tuskastuneena kahden korttelin päässä sijaitsevan balettikoulun aikuistunneille ja siellä ronde de jambea pyörittäessä muistin, että tämähän on tosiaan tuttua. En ehkä tunnista saksan eriäviä yhdysverbejä tavallisista tai ymmärrä, miten paikallinen veroilmoitus oikeastaan pitäisi täyttää, mutta tätä minä osaan tehdä.

Itsenäisenä aikuisena on kummallista ajatella, kuinka suuri osa identiteettiä oikeastaan nojaa siihen, että voi suvereenisti luovia tilanteesta toiseen ja kokea itsensä varmaksi ja pystyväksi. Ja kun tämä suvereniteetti sitten horjuu vieraassa kieli- ja kulttuuriympäristössä ja tutun sosiaalisen verkoston ulkopuolella, ahdistusta on yllättävän vaikea sanoittaa. Tutut harrastukset auttavat rakentamaan jatkumoa entisen ja nykyisen elämän välille ja muistuttavat kaikesta siitä jo hankitusta tiedosta, taidosta ja osaamisesta, joka jää arjen pyörityksessä vaatekaapin perälle pölyttymään.

Juuri tästä syystä jokaisen ulkomaille muuttaneen olisi hyvä naulata seinälleen bloggaajakollegani upea voimalause:

En ole tyhmä, en vain osaa tätä kieltä vielä.

Mutta varmemmaksi vakuudeksi suosittelen harrastamaan. Mitä vain itselle tärkeää, tuttua ja rakasta, yhdessä tai yksin. Se tekee hyvää.

Vielä on kesää jäljellä

Elokuu. Koululaiset ovat pakanneet laukkunsa ja teroittaneet värikynät, telkkarissa mainostetaan monivitamiineja ja kuntosalikortteja. Mustikkasato on tietysti jo ajat sitten kypsynyt, seuraavaksi odotellaan kanttarelleja. Syksy kolkuttelee ovella ja paluu arkeen on koittanut.

Paitsi että ei ole. Ei saa olla. Baijerissa juhlittiin lukukauden päättäjäisiä viime perjantaina ja kesäloma on vasta hädin tuskin päässyt alkuun.

Saksan osavaltioiden kesälomakierrossa etelä vetää aina perää. Vaikka lämpimät kelit jatkuvat yleensä pitkälle elokuun puolelle, valon värissä on täälläkin tapahtunut jo pieni muutos ja iltaisin alkaa vähitellen tulla taas hämärää. Puiden vihreä ei ole enää yhtä syvä ja voitonriemuinen. Tuntuu, että kesä on sittenkin jo mennyt, hiipinyt huomaamatta ohi sillä välin kun on itse istunut toimistossa hikoilemassa.

Kesä on suomalaisessa vuodenkierrossa niin tärkeä ja odotettu ajanjakso, ettei siihen osaa suhtautua oikein neutraalisti. Kesää odotetaan kuin lapsuuden joulua ja siitä nautitaan vaikka sitten hampaat irvessä – ja nimenomaan kesä-heinäkuussa. Jopa työterveyslääkäri kehottaa lehdessä varaamaan lomailuun tänä valoisana vuodenaikana vähintään kolme, mieluiten neljä viikkoa yhteen menoon, jotta keho ja mieli varmasti ehtivät toipua talven rasituksista. Seuraavan kesän lomasuunnitelmista on ihan normaalia alkaa keskustella tammikuussa.

Ensimmäisenä työkesänä Yhdysvalloissa ymmärsin, ettei tällainen ajattelutapa ole universaali. Kukaan ei kysellyt tai kertonut lomasuunnitelmistaan, ei tammikuussa, ei huhtikuussa, ei vielä juhannuksenakaan. Ainostaan yksi kollega piti lomaa – peräti viikon – ja sitä jaksettiinkin sitten päivitellä kiitospäivään asti. Toisaalta lomaa ei sen kummemmin osannut kaivata, kun sitä eivät muutkaan viettäneet.

Saksalaiset ovat toista maata. Lomista pidetään tiukasti kiinni, ja esimies jaksaa muistutella, ettei loman aikana työsähköposteihin tule koskea pitkällä tikullakaan. Lomalta paluusta ei sentään tarvitse maksaa erillistä rahapalkintoa työntekijöille, mutta joko kesä- tai marraskuun paikassa on silti tapana pienellä bonuksella kompensoida vapaiden aiheuttamia ylimääräisiä kustannuksia. Yksi iso ero kuitenkin on: kahta viikkoa pidempää yhtämittaista poissaoloa ei hyväksytä kuin poikkeustapauksissa, ja silloinkin yleensä vain koululaisten vanhemmille.

Täällä monen eri kulttuurin puristuksissa koko kesä alkaa kuitenkin tuntua fiktiolta. Se pitää suorittaa läpi samanlaisella harmaalla pieteetillä kuin muutkin suomalaiset vuodenkulusta muistuttavat rituaalit, joita paikalliset eivät ymmärrä. Maauimala, mansikat, marenkikakku. Jäätelö, juhannuskokko, paljaat jalat. Riippukeinu, romaani, ruskettunut nenänpää.

Check, check, check.

Sitten voidaankin siirtyä odottamaan Oktoberfesteja ja räntäsadetta.

Mikä on toisin

Kirjoitin tämän tekstin alunperin kaksi vuotta sitten heinäkuussa, päivää Münchenin ammuskelutapauksen jälkeen. Tuona päivänä tarve kirjoittaa oli valtava, mutta samalla tuntui vaikealta osallistua aggressiivisena vellovaan keskusteluun, jossa jokainen valittu tai valitsematta jäänyt sana tunnusti poliittista väriä. Jätin lopulta tekstin pöytälaatikkoon odottelemaan rauhallisempia aikoja.

---

Olimme perjantaina lapsen kanssa viettämässä kesäiltaa hiekkalaatikolla kun puhelin soi. Puoliso oli kuullut työkaverilta, että Olympiazentrumin ostoskeskuksessa olisi ammuskeltu. Metroliikenne oli pysähdyksissä koko kaupungin alueella.

Vaikka ostarille on meiltä useiden kilometrien matka, viimeaikaisten uutisten jälkeen ei ollut tarvetta jäädä laskemaan todennäköisyyksiä. Palasimme oikopäätä lapsen kanssa kodin turvaan. Samalla kun pohdimme, miten puoliso saataisiin parhaiten ilman julkisia töistä kotiin, keittelin jälkikasvulle makaronia. Tietokoneella pyöri Pikku Kakkonen.

Iltapuuhien välillä vilkuilin Münchenin poliisin Twitter-feedistä päivityksiä. Tiedot olivat sekavia, paikallislehden sivu oli kaatunut ja ulkomaiset lehdet kirjoittivat keskenään ristiriitaisia otsikoita. Puoliso saapui taksilla kotiin ja söimme pitsaa. Kaduilla ulvoivat poliisiautojen sireenit, lapsi rakensi legotornia. Laitoin kotiväelle Suomeen viestit, jotta eivät turhaan murehtisi.

Kylpyaikaan poliisi kehotti kaupunkilaisia pysymään pois kaduilta ja välttämään julkisia paikkoja. Keskustassa epäiltiin uutta iskua, ehkä useampaakin. Takseja oli kielletty ottamasta matkustajia kyytiin Stachuksen läheltä. Moottoritiet kaupungista sisään ja ulos oli suljettu. Me puhaltelimme saippuakuplia ja luimme Mikko Mallikasta. Onneksi puoliso oli lähtenyt oma-aloitteisesti töistä kotiin sen sijaan, että olisimme lapsen kanssa lähteneet autolla hakemaan puolisoa häntä. Nyt olisimme olleet kaikki jumissa suljetulla moottoritiellä.

Illalla lapsen nukahdettua söimme puolison kanssa pitsan rääppeitä ja roikuimme netissä, kuten lapsiperheissä perjantaisin on tapana. Poliisi pyysi toimittajia ja yksityisihmisiä olemaan julkaisematta valokuvia tai videoita tapahtumapaikalta. Otsikot olivat edelleen sekavia ja ristiriitaisia, mutta täysi hälytystila oli joka tapauksessa päällä. Puhuttiin kivääreistä ja kolmesta ampujasta, joista ilmeisesti kaksi oli vielä karkuteillä. Kattojen päällä surisivat lakkaamatta poliisihelikopterit. Pohdimme, mitä tapahtuisi, jos ampujia ei saataisi napattua lauantain aikana ja kaduille ei olisi lupaa mennä. Pääsisikö viikonloppuna ollenkaan ruokakauppaan? Puoliso nukahti, menin perästä harjaamaan hampaita.

Aamulla tilanne oli ohi ja kaduilla oli rauhallista. Ihmiset olivat palanneet normaaleihin kesälauantain rutiineihinsa, kahviloihin, vaunukävelylle, vessapaperiostoksille. Ei jälkeäkään öisestä kaaoksesta. Kolmen raskaasti aseistetun terroristin sijaan olikin vain kouluampujia ihaillut saksalaisteini, joka päätti purkaa traumojaan ikätovereihinsa lähi-Mäkkärissä. Uhreja surtiin, maailman menoa päiviteltiin. Ja sitten jatkui arki.

Kuluva uutisviikko on ollut raskas. Otsikoiden perusteella voisi luulla, että Saksassa, ja nimenomaan Baijerissa, on jatkuvasti räiskynyt ja paukkunut. Että kukaan ei enää uskalla matkustaa junalla, käydä kaupassa, osallistua ulkoilmatapahtumiin tai ylipäätään astua kotiovesta ulos. Mutta ei meidän arjessamme mikään ole muuttunut viime viikosta. Mitä muuta vaihtoehtoa tässä olisi? Ei pelkäämällä mikään joka tapauksessa muutu paremmaksi.

Jätämme siis jatkossakin yleisen turvallisuustilanteen arvioimisen poliisille, eikä iltapäivälehdille.

Kantapäät maahan

Saksalaisia pidetään yleisesti pikkutarkkoina, sääntöjä noudattavina byrokraatteina (tässä esimerkki, taas Hesarista). Saksalainen odottaa vaikka keskellä yötä suojatiellä valojen vaihtumista. Saksalainen ei myöhästy koskaan, oli sitten kyseessä virkamies tai juna. Saksalainen sakottaa vanhempia, jotka yrittävät lähteä lastensa kanssa lomalle ennen kuin kouluvuosi on virallisesti loppu. Säännöt ovat olemassa, jotta niitä noudatetaan, eikä säännöistä neuvotella.

(Koulupakko onkin mielenkiintoinen aihe, pitää palata siihen myöhemmin.)

Sitä suurempi yllätys on ollut huomata, että saksalaisilla on itseasiassa varsin joustava käsitys sääntöjen noudattamisesta. On sääntöjä ja on totunnaisia tapoja kiertää sääntöjä.

Keskeinen muuttuja on tietää, koska sääntöjä on tarkoitus noudattaa ja koska ne voi vain ohittaa, kunhan hoksaa avata suunsa tai pitää sen visusti kiinni oikeassa kohdassa.

Olin tässä eräänä päivänä ilmoittautumassa työväenopiston kurssille. Paikallinen työväenopisto on hämmentävä yhdistelmä modernia MOOC-idealismia (nettisivut) ja todella kulahtanutta neuvostorealismia (ilmoittautumisjärjestelmä). Osalle kielikursseista ei voi ilmoittautua netissä, koska papereita, jotka täytyy omin käsin allekirjoittaa ja virkailijoita, joiden täytyy omin korvin kuulla, että tosiaan osaat kieltä kurssivaatimusten tasoisesti.

Seisoimme siis pitkän työ- ja tarhapäivän jälkeen lapsen kanssa jonottamassa vuoroamme. ”Jono” oli hajanainen ryhmämuodostelma, jossa osa joukosta odotti vuoroaan oikean- ja osa vasemmanpuoleisen oven luo. Ei vuoronumeroita, ei koordinointia, ainoastaan vahva luotto siihen, että kukaan läsnäolevista ei varmaankaan käytä jonotilanteen epämääräisyyttä hyväkseen ja kiilaa eteen. Ja siihen, että ovi oli juuri se, jonka takana tämän asian kanssa kuuluikin jonottaa, eikä joku muu.

Ilmoittautumisten vastaanottaminen kesti aivan käsittämättömän kauan. Seisoimme viraston oven takana puoli tuntia. Eväät oli syöty, oli höpötetty päivän kuulumiset, leikitty hämä-hämä-häkkiä ja laulettu mörrimöykkyä. Seisoimme tunnin. Lapsi alkoi käydä kärsimättömäksi. Enää ei huvittanut leikkiä, kenkä hiersi ja janokin vaivasi. Jono ei ollut pitkään aikaan edennyt yhtään, ja aina kun alkoi näyttää meidän vuoroltamme, takavasemmalta kiilasi raivoisasti mylvien ohi joku muu, joka oli jo odottanut paljon, paljon pidempään. Ehkä olikin, tai ehkä ei.

Kun kello nakutti toista tuntia, viraston ovesta kurkkasi ulos virkailija, tarkoituksenaan kartoittaa jonotilannetta. Vuorollani selitin hänelle kuuliaisesti, mille kurssille olin tulossa ilmoittautumaan. Ja kuinka ollakaan, virkailija keskeytti selostukseni kertoakseen, ettei tänne kursseille nyt noin vain marssita sisään. Tarvitaan todistuksia aiemmista kurssisuosituksista, tietokoneella suoritettavia tasokokeita, leimoja ja allekirjoituksia. Tasokokeen saisi suorittaa seuraavana päivänä, tervetuloa vain, jono löytyy sitten 2. kerroksesta.

Mikä lie minuun, muuten rauhalliseen ihmiseen iskenyt, kun tömäytinkin kantapäät maahan ja kieltäydyin lähtemästä yhtään minnekään. Jos todistuksia kerran halutaan, siitä olisi kyllä syytä ilmoittaa, hyvä rouva, asiakkaille etukäteen. Nettisivuilla ei tällaista oltu mainittu. Minulla ei todellakaan olisi aikaa tulla tänne toista kertaa seisomaan koko iltaa jonossa, enkä varmasti lähde mihinkään tasokokeeseen lapsen kanssa.

Virkailija veti silmät viiruun, sanoi tarkistavansa, oliko haluamallani kurssilla ylipäätään  tilaa ja luikahti konsultoimaan kollegaansa. Vielä muutama minuutti kiukkuista puhkumista ja kollega haki minut – jonon ohi! – virastoon, jossa allekirjoitin ilmoittautumiskaavakkeen. Noin vain, suit sait ilman yhtäkään leimaa tai todistusta. Henkilötodistukseksi olisi oikeastaan pitänyt olla passi, mutta jotenkin se suomalainen ajokorttikin nyt tällä kertaa kelpasi. Koko prosessi läpi kahdessa minuutissa.

Ulkona olin paitsi edelleen tuohtunut, myös hiukan hämmentynyt. Mitä oikein tapahtui? Onko minusta tulossa saksalainen? Sääntöjä täällä kyllä noudatetaan, mutta ilmeisesti säännöt määrittelee se, joka riittävän kiukkuisesti jaksaa inttää olevansa oikeassa.

Tarhapaikan metsästys

Saimme tarhapaikan.

Lause ei aivan tee prosessille oikeutta. Muotoillaan siis uudestaan. Saimme tarhapaikan, kahden ja puolen vuoden jonotuksen jälkeen.

Nyt sille voi jo melkein nauraa.

Kun lapsi oli juuri oppinut ryömimään, kuulin sattumalta leikkipuistossa, että Münchenin alueen lastentarhat ovat kiven alla ja että jonoon olisi syytä hakeutua hyvissä ajoin – raskausaikana. Aiemmin kotona viihtyneet baijerilaisrouvat ovat viimeisten vuosien aikana alkaneet hakeutua sankoin joukoin työelämään ja hoitopaikkojen kysyntä on räjähtänyt käsiin. Itse olin vähintään vuoden myöhässä jo ennen kuin olin edes hoksannut, että tällaistakin asiaa olisi syytä alkaa murehtia.

Alkuun en ymmärtänyt paikallisesta tarhajärjestelmästä edes sanakirja kourassa yhtään mitään, eikä kaupungin saksankielisestä ohjesivustostakaan ollut sanottavammin apua. On siis myönnettävä, että prosessin hidas käynnistyminen oli myös osittain oma vika. Vähitellen seuraavan kahden vuoden kuluessa aloin kuitenkin hahmottaa, miten tarhainfra täällä toimii.

Tarhoja on ensinnäkin kahden tyyppisiä, 0-3 -vuotiaiden seimiä ja 3-6 tarhoja, tai hiukan harvemmin näiden kahden yhdistelmiä. Tarhoista osa on kunnallisia, osa yksityisiä ja osa Eltern-initiative -päiväkotiyhdistyksiä, joissa perheiden edellytetään osallistuvan tarhan toimintaan – joissain paikoissa hyvinkin aktiivisesti ja toisissa harvakseltaan. Kunnallisiin tarhoihin on keskitetty haku kerran vuodessa, kun taas yksityiset ja yhdistysmuotoiset tarhat ottavat uusia lapsia ryhmiinsä oman harkintansa mukaan silloin kun tilaa on ja hakijan naama miellyttää. Lisäksi paikkoja saattaa vapautua satunnaisesti keskellä vuotta, jos sopivanikäinen lapsi sattuu perheineen muuttamaan toiselle paikkakunnalle.

Ja tarhapaikan haku on kilpaurheilua raaimmillaan.

Avainsana on Warteliste. Seuraavan syksyn jonotuslistalle ilmoittaudutaan viimeistään edellisen vuoden vaihteessa, mieluiten vielä loskakuukausien puolella. Jokaiseen tarhaan siis haetaan erikseen, kuhukin tavalla, joka määritellään tarhan omilla nettisivuilla, sikäli kun sellaiset löytyvät. Joskus haku tapahtuu valmiilla lomakkeella, joskus henkilökohtaisella kirjeellä, johon liitetään muutama söpö perhekuva ja sopivasti imeliä viittauksia tarhan toimintasuunnitelmassa siteerattuihin kasvatusfilosofeihin. Joskus paikka ehkä aukeaa koputtelemalla sinnikkäästi viikko toisensa jälkeen tarhan oven takana, kunnes henkilökunta heltyy myöntämään audienssiajan.

Karsinta suoritetaan alkuvuodesta, jolloin perhekandidaatteja juoksutetaan tutustumistapahtumissa. Yleensä vain kerran vuodessa, satunnaisena arkipäivänä järjestettävään tapahtumaan osallistuminen ja siellä aktiivisuuden osoittaminen on ensimmäinen valintakoe. Teoriassa tutustumisen tarkoitus on nähdä tilat ja katsastaa, olisiko juuri tämä tarha omalle jälkikasvulle sopiva. Todellisuudessa valinnanvaraa ei pahemmin ole, jos perheen äidillä on vähääkään hinkua takaisin työelämään. Se paikka otetaan vastaan, joka saadaan. Eräänkin tarhan esittelytilaisuudessa tarhan johtaja myönsi, ettei heillä ole tarvetta ottaa vastaan hakijoita, jotka eivät ole tarpeeksi sitoutuneita jonottamaan tarvittaessa vaikka vähän pidempäänkin – sanotaan nyt ainakin sen vuoden tai kaksi.

Kaupungin tarhoihin haku puolestaan on sikäli demokraattinen, että paikat määräytyvät jonotusjärjestyksessä tarhojen paikkatarpeiden (lapsimäärä, ikä, sukupuoli) ja perheen kiireellisyysasteen (äidin viikkotyötuntimäärä, työpaikan sijainti, yksinhuoltajuus, taloudelliset paineet jne.) mukaisesti. Hakemuksen perään soittelun ei pitäisi vaikuttaa onnistumismahdollisuuksiin mitenkään. Paha vain, että paikkoja on varsinkin alle kolmivuotiaille vain pieni murto-osa todellisesta tarpeesta. Suurin osa perheistä joutuu siis turvautumaan muihin vaihtoehtoihin.

Kaupunki ylläpitää myös listaa perhepäivähoitopaikoista. Lista on erään toimistorakennuksen perällä sijaitseva ilmoitustaulu, jota pääsee katsomaan parin tunnin ajan muutamana päivänä viikossa. Seinälle voi jättää oman ilmoituksen ja seinältä löytyvien ilmoitusten tiedot voi kopioida itselleen, mutta vain käsin. Valokuvaus on ehdottomasti kielletty. Lienee turhaa lisätä, ettei tietoja ole missään saatavilla sähköisesti.

Ja sitten on tietysti kaikenlaista yksityistä palvelua babysitter-tinderistä luksus-hinnoiteltuihin tarhoihin, joissa tosin ryhmäkoko ja palvelutaso on jokseenkin samanlainen kuin kaikissa muissakin tarhoissa. Ainoastaan hintalappu on kokoluokkaa massiivisempi. Työssäkäyvien vanhempien epätoivolla rahastetaan surutta.

Koska etsimme alkuun vain osa-aikaista hoitovaihtoehtoa, joka mahdollistaisi ensisijaisesti omat saksantuntini pari kertaa viikossa, kalliit yksityiset kokopäivätarhat eivät tuntuneet järkevältä vaihtoehdolta. Kymmenkunta hakemusta mukavanoloisiin päiväkotiyhdistyksiin sekä sallittuihin seitsemään kunnalliseen tarhaan eivät nekään tuottaneet tulosta. Kokeilin myös paria erilaista aamupäiväkerhoa, mutta niitä oli niukasti tarjolla ja henkilökunta tuntui olevan kovin tottumatonta lapsen monikielisyyteen ja siitä aiheutuviin kommunikaatiohaasteisiin.

Puolentoista vuoden etsinnän jälkeen löysimme lopulta aivan sattumalta tuttujen kautta yksityisen perhepäivähoitajan. Hän oli, kuten olen aiemminkin mainostanut, herttainen ja pätevä, kaikin puolin loistava tyyppi. Mutta valitettavasti käytettävissä vain osan viikkoa ja silloinkin hänen itsensä jokseenkin jäykästi määrittelemiinsä aikoihin. Niinpä järjestimme oman arkemme hoitajan aikataulujen ympärille, ja jatkoimme takavasemmalla tarhapaikan etsintää.

Kun nyt vuoden vaihteessa allekirjoitin työsopimuksen (siitä lisää myöhemmin), hoitopaikkaa ei ollut vieläkään löytynyt. Työ on tosin osa-aikaista, mutta hoitotädin tuntien puitteissa sitä ei ole mahdollista kokonaan järjestää. Niinpä puoliso kiepsautti oman kokopäiväisen työviikkonsa toisin päin, jotta pystyi jäämään puolikkaaksi päiväksi kotiin hoitamaan lasta sillä välin kun itse kiiruhdin tukka putkella työpaikalle. Vaikka kaikki sujui hyvin, oli aivan selvää, että pitkäaikainen ratkaisu tämä ei olisi.

Ja sitten, juuri kun olimme antamassa periksi, kävi niin että siitä ihan ensimmäisestä tarhasta, johon olimme laittaneet hakemuksen; siitä, johon oikeastaan ihan kaikkein eniten halusimme, vapautui paikka juuri oman lapsemme ikäiselle koltiaiselle. Viikko sitten sanoimme hyvästit perhepäivähoitajalle ja aloitimme tarhaan totuttelun Berliinin mallin mukaan r-a-u-h-a-l-l-i-s-e-e-n tahtiin. Kaikki on sujunut erinomaisesti. Lapsella on hyvä olo ja me olemme kaikki enemmän kuin tyytyväisiä.

Siis loppu hyvin, kaikki hyvin. Mutta kyllä se vaati kärsivällisyyttä.

____________

Jottei tarhatilanteesta saa aivan väärää kuvaa, korostan nyt vielä, että Münchenin sisälläkin paikan saamisen vaikeus riippuu huomattavasti kaupunginosasta, perheen tilanteesta, lapsen iästä, omasta kontaktiverkostosta sekä mahdollisesti hakijan kielitaidosta. Kuten kartasta voi omin silmin todeta, tarhoja näiltä kulmilta kyllä löytyy.

Parasta juuri nyt – Time of my life

Moni asia on juuri nyt aika mukavasti. Tässä tämän hetken suosikkini:

• Aivan kodin kulmalta hedelmäkojusta voi hakea vaikka joka aamu rasian tuoreita paikallisia mansikoita, kirsikoita ja viinimarjoja. Ne ovat juuri oikealla tavalla punaposkisia ja makeita, ja maistuvat kesältä niin kuin mummolassa aikanaan.
• Lapsi on kaikin puolin sopivassa iässä: seurallinen ja utelias, huumorintajuinen ja juuri sopivassa määrin itsenäinen. Hän ymmärtää jo aika monimutkaisiakin pyyntöjä ja komentoja, jaksaa kävellä jonkin matkaa itsekin ja oppii joka viikko uusia sanoja, vuorotellen kaikilla kolmella kielellään. Sellaiset vauvavuonna monimutkaisiksi muuttuneet asiat kuin ruoanlaitto ja suihkussa käyminen ovat taas mahdollisia silloinkin, kun puoliso ei ole samaan aikaan vahtivuorossa.
• Löytämämme lastenhoitaja on kerrassaan mainio tapaus. Lapsi tulee hoitopäivinä kotiin iloisesti höpöttäen, hyvin levänneenä ja vatsa pullollaan. Myös omaan arkeen on tullut ihan uutta rakennetta ja mielekkyyttä, kun voin taas muutamana arkipäivänä keskittyä tekemään aikuisten töitä. Ja työteho, se on moninkertaistunut aikapaineen alla.
• Kuluneella viikolla olemme viettäneet monta helteistä iltapäivää maauimalassa polskutellen. Ruohokorsi varpaiden välissä kesä on kuin satukirjasta.

---

Life’s very good at the moment. Here are some of the highlights:

• There’s a fruit stand just across the street from home, filled with sweet berries of all (red) kinds: strawberries, cherries and currants. Preferably, I stop there every single day to pick a little box for snacking and for feeling nostalgic.
• Child is at a lovely age: sociable and curious, with a great sense of humor and just the right amount of independence. He understands relatively complicated commands and demands, walks some distance on his own without always being carried and learns a bunch of new words every week, on each of his (so far) three languages. Things that got overly complicated during the baby year, such as cooking and taking a shower without the spouse babysitting, are mostly possible again.
• Our nanny is a treasure. After the daycare, the child is happy, well-rested and well-fed. My own schedules have also taken some form again, now that I can take a few working days to concentrate on non-kid stuff. And the work efficiency is off the charts, thanks to the positive time pressures.
• Over the last week, we’ve spent numerous afternoons with three-digit temperatures cooling down at the public open air pools, learning to swim and simply enjoying the summer. It just doesn’t get better than that.