Luottamus

Kävin lääkärissä rutiinitarkastuksessa. Lääkärin mielestä olisi syytä tarkistaa jokin tietty veriarvo. Asia jäi vähän epäselväksi, mutta sinnikkäästi yritin kuitenkin painaa uuden sanan mieleeni. Ja silti kävelin vastaanotolta ulos vakuuttuneena, että mitattava arvo oli Schildkrötenhormone, kilpikonnahormoni.

Kyse taisi kuitenkin olla kilpirauhasesta (Schilddrüse).

Vielä silloinkin, kun uudessa asemamaassa on asunut jo vuosia, on tiettyjä tilanteita, joissa maahanmuuttajat ovat haluttomia käyttämään paikallista kieltä. Usein on kysymys asetelmista, jotka edellyttävät äärimmäistä luottamusta tai joissa käytetään merkittävää valtaa – kuten vaikka auton katsastus, lapsen kouluvalmiuksien arviointi tai lääkärissä käyminen.

Lääkärin vastaanotolla täysivaltainen aikuinen joutuu luovuttamaan vastuun omaa kehoa koskevista, äärimmäisen tärkeistä kysymyksistä ulkopuoliselle sillä oletuksella, että tuo ulkopuolinen tietää paremmin ja tekee siksi järkevämpiä päätöksiä. Luottamus ei ole triviaalia: tähän samaan perustavanlaatuiseen oletukseen kasvetaan kaikissa toimivissa demokraattisissa yhteiskunnissa, ja siihen pohjautuu viranomaisvalta, yhteiskuntarauha sekä yleinen lainkuuliaisuus.

Mutta mitä tapahtuu, jos potilas kuvaileekin lääkärille oireitaan huonosti valitulla sanalla – esimerkiksi tahtomattaan liioittelee tai vähättelee kipua tai paikantaa sen kielivirheen vuoksi aivan väärään ruumiinosaan? Tai jos potilas ymmärtää väärin lääkärin jatkokysymyksen tai hoito-ohjeen ja vaarantaa siksi oman terveytensä? Ei ihme, että monet muutoin erinomaisesti integroituneet maahanmuuttajat kieltäytyvät käymästä mitään medikaalisia keskusteluja muulla kuin äidinkielellään tai paremman puutteessa englanniksi. Tai kiertävät koko ongelman järjestämällä lääkärikäynnit kotimaan lomamatkojen yhteyteen.

Luottamusta voivat nakertaa myös pienet kulttuurierot. Yrttihoitokaavio vastaanottohuoneen seinällä, pinkki suolakivilamppu ikkunalaudalla tai liian räikeä sponsorimainonta odotushuoneessa saattavat herättää epäilyksen, onko lääkäri sitoutunut samoihin arvoihin ja medikaalisiin standardeihin kuin potilas. Voinko ottaa vakavasti hoitosuosituksen, joka poikkeaa olennaisesti siitä, mihin olen kotimaassani tottunut ja kasvanut? Onko tämän henkilön diagnoosi ylipäätään pätevä? Lääkäri vai puoskari?

Paine kasvaa astetta kovemmaksi, jos päätös koskettaa myös muita – erityisesti omaa lasta tai puolisoa – tai jos siihen liittyy merkittäviä taloudellisia tai muita riskejä. Kukaan aikuinen ei halua tulla huijatuksi, mutta pahinta on, jos omasta sinisilmäisyydestä joutuvat kärsimään viattomat ulkopuoliset.

Siksi tuntuu kummalliselta istua lääkärin vastaanotolla ja samanaikaisesti sekä keskittyä luottamaan että varmuuden vuoksi epäillä jokaista sanaa, koska siten oma intuitio neuvoo toimimaan vieraissa tilanteissa. Jokaisesta pienestä arkipäiväisestä valinnasta tulee tällöin kuolemanvakava, elämän perusteita ravisuttava päätös: vieläkö jaksan uskoa, että tämä kummallinen maa on järjestetty myös minun hyvinvointiani ajatellen optimaalisella tavalla ja että sen vallankäyttäjät tahtovat hyvää? Haluanko sitoutua tämän yhteiskunnan normeihin ja toimia niiden mukaisesti silloinkin, kun ne ovat ristiriidassa omien arvojeni kanssa?

Olen monesti ajatellut, että ulkomailla asuminen on vähän samanlaista kuin laskuvarjolla hyppääminen. Pää sanoo kyllä kirkkaasti, että tämä ei todellakaan ole hyvä idea. Mutta jalat kaikesta huolimatta hyppäävät luottaen siihen, että tämäkin asia varmasti järjestyy, tavalla tai toisella.

Advertisement

Uusi työ vieraalla kielellä

Aloitin keväällä jälleen uudessa työpaikassa, tällä kertaa kokoaikaisena kansainvälisten asioiden asiantuntijana. Koska tämä on jo toinen saksankielinen pestini, aloitus sujui huomattavasti kevyemmin kuin ensimmäisellä kerralla. Tässä siis täsmävinkkini ensimmäisiin viikkoihin ja kuukausiin uudessa työpaikassa.

Vinkki 1: Tee nimilista
Yksi uudessa työssä aloittamisen ensimmäisiä kompastuskiviä on aina kollegoihin tutustuminen ja nimien opettelu. Vieraassa kulttuurissa työskentely tuo siihen vielä koko joukon lisäjännitystä: nimet kuulostavat vierailta, niiden merkitys ei välttämättä aukea ja kirjoitusasut saattavat vaihdella todella villisti. Eikä edes riitä, että tietää onko sähköpostin toisessa päässä nais- vai miesoletettu, vaan pitäisi lisäksi muistaa, oliko henkilö myös väitellyt (Dr.) ja oltiinko jo sovittu sinuttelusta joko pienellä tai isolla Du:lla vai vieläkö piti teititellä.

Helppo ratkaisu on Excel. Taulukkoon voi nopeasti kirjata, mihin kohtaan organisaatiokaaviota kukakin kuului, millä hierarkia- ja sen mukana muodollisuustasolla liikutaan ja joko sai sinutella. Kun tilanne sitten ajan kuluessa muuttuu, listaa on helppo päivittää. Bonuksena alkuvaiheessa voi kirjata ylös esimerkiksi tuntomerkkejä tai keskustelunaiheita myöhempiä tapaamisia varten. Mahdolliset kollegoiden ulkonäköön liittyvät muistisäännöt lienee tosin turvallisinta kirjoittaa suomeksi, ettei tule jälkikäteen sanomista.

Vinkki 2: Kysy, kysy ja kysy lisää
Ensimmäisten viikkojen aikana uusi työntekijä on sikäli kiitollisessa tilanteessa, että kaikki on joka tapauksessa uutta. Kukaan ei hämmästy vaikka kysyisit kuinka hassuja tai tarvittaessa vaikka moneen kertaan samaa asiaa. Tilaisuus kannattaa käyttää hyväksi: kysy lyhenteistä, kysy työkäytännöistä, kysy tavoista ja henkilödynamiikasta, kysy kirjoittamattomista säännöistä. Ja kun pää alkaa surista vastauksista, päästään seuraavaan kohtaan:

Vinkki 3: Kynä sauhuamaan
Useimpien tilanteiden pelastus ovat hyvät muistiinpanot. Paitsi työtehtävät ja ohjeet, ylös voi kirjata esimerkiksi sanat, joiden merkitys tai oikea kirjoitusasu jää vauhdissa epäselväksi sekä parhaassa tapauksessa myös muun normaalin työviestinnän välissä vastaan tulevat osuvat lausahdukset tai standardifraasit, jotka voi kopioida sellaisenaan omaan käyttöön. Kielitaidon (edelleen-) kehittyminen on koko työyhteisön etu, joten kaikki siihen tarjoutuvat tilaisuudet kannattaa ehdottomasti hyödyntää. Tosin arvelen, että tavallista ahkerampi muistiinkirjaaminen on muutenkin avuksi, sillä aivot työskentelevät vieraalla kielellä ylikierroksilla, joten rajallista kognitiokapasiteettia on turha rasittaa sellaisella, minkä voi yhtä hyvin tallentaa paperille. Metsiensuojeluun voi keskittyä sitten vapaa-ajalla.

Vinkki 4: Toteemieläin
Ollaanpa rehellisiä: uudessa työpaikassa aloittaminen on aina jännittävää. Kun tähän päälle lisätään kielen tuoma lisähaaste, ensimmäiset kuukaudet saattavat olla todella raskaita. Kun epätoivo väistämättä jossain vaiheessa iskee, varaan aina työpöydän laatikkoon jonkin pienen asian, joka muistuttaa, etten ole yllättäen kadottanut osaamistani ja muuttunut totaalisen hölmöksi, ainoastaan joutunut tavallista haastavampaan tilanteeseen, ja että siitäkin selvitään ajan kanssa. Tämänkeväinen turvasatama on ollut pussi salmiakkipurkkaa ja paketti Tiikerin päiväunta. Toimii joka kerta.

Bonusvinkki: Hengitä.
Joskus pitää oikein muistuttaa itseään, että kamppailu, jota vieraan kielen kanssa oman pään sisällä käy, ei kosketa muita. Kollegat tosiaan puhuvat omaa äidinkieltään. He eivät käytä kieltä tarkasti, elegantisti ja epäröimättä siksi, että ovat päntänneet epäsäännöllisiä verbejä ahkerammin, vaan siksi, että suun avaaminen ei edellytä heiltä minkäänlaista ylimääräistä ponnistelua. En tiedä, miten tällainen itsestäänselvä tosiasia saattaa päästä unohtumaan, mutta niin vain välillä käy. Ja koska ulkkarille ei kukaan nosta hattua siitä, että onnistui muodostamaan palaverissa kokonaisen ymmärrettävän lauseen ilman sanottavampia virheitä, on syytä välillä taputella omaa selkää sekä onnistumisista että rehellisestä yrityksestä.

Unohdinko mainita jotain olennaista? Mikä muu on toiminut uudessa työpaikassa? Kerro kommenteissa!

Kieli solmussa

Vajaa puolitoista vuotta täysin saksankielisessä työpaikassa on tehnyt kielitaidolle oikein hyvää. Erityisen aurinkoisena päivinä saatan onnistua lohkaisemaan ruokatunnilla oikein vitsin, mutta huonompanakin saan murahdettua työkavereille edes hyvät aamut ja kyseltyä kuulumiset. Muutama asia ei vain tunnu asettuvan kohdalleen. Tässä top 5.

1. Yhdyssanat, joissa sama kirjain toistuu peräkkäin enemmän kuin kaksi kertaa, eikä sanoja silti eroteta väliviivalla.
Esimerkiksi Nussschnecke, Essstörung, Helllicht, Jazzzeitung, Schifffahrt, Kunststoffflasche, Geschirrreiniger tai Zooorganisation.

Leuat kirskuvat ja silmissä viiraa kun näitä katselee. Piti oikein tarkistaa Dudenista, ettei tässä sittenkin olisi kysymyksessä yhdys sana virhe, mutta ei, näin viralliset oikeinkirjoitusoppaat neuvovat tekemään.

2. Sanat, jotka kuulostavat (aavistuksen) samanlaisilta, ja joita käytetään usein samoissa yhteyksissä.

Esimerkiksi Bericht, Bereich, Besprechung, Bereichsbesprechung, Bereichsbesprechungsprotokoll, Beirat, Betriebsrat, Beihilfe.

Hilfe! (Apua!)

Kaiken lisäksi suomalaiselle kielilihaksistolle aiheuttaa kramppeja pelkkä b:n ja p:n tuottaminen kahdessa peräkkäisessä tavussa, ja vielä pitäisi väliin ehtiä kähistä suhuässä (Be-sch-pre-chung). Onnea vaan.

3. Etuliitteet

Näissä ei vain ole päätä eikä häntää. Kun sanaan (esim. Zug = juna) lisätään etuliite, siitä ei tule suinkaan alkuperäisen sanan johdannainen (sanotaan nyt vaikka junailija, veturi, perävaunu, resiina), vaan jotain aivan muuta: Abzug (vedos t. poisto), Anzug (miesten puku), Aufzug (hissi), Auszug (tiliote), Durchzug (läpiveto), Einzug (perintä), Rückzug (perääntyminen), Überzug (kuorrutus), Umzug (muutto), Verzug (viivästys) ja Vorzug (etusija).

4. Baijerilaisuudet

Esimerkiksi Radl (Fahrrad), Würschtl (Wurst) ja Stüberl (Stube). Koska L nyt vain on niin luonteva kirjain sanan kuin sanan loppuun. Paikallinen Rölli-peikkokin on nimeltään Pumuckl.

5. Yhdyssanahirviöt

Suomalaisena ei oikeastaan ole tähän kovin paljon varaa sanoa, harrastetaanhan meilläkin pitkiä sanaliitännäisiä. Mutta kyllä oli silti leuka pudota, kun ensimmäisessä Betriebsratsitzungissa Powerpoint-kalvolle lävähtivät sanat Arbeitssicherheitsauschuss, Jahresstellenbekanntmachung ja Lenkungsausschusssitzungen. Ja nämä ovat tietysti ihan aloittelijoiden touhua, muutaman vuoden takainen Ilta-Sanomat tiesi kertoa, että Saksan kielitoimiston suosituksen mukaisesti käytöstä poistui tarpeettomana näppärä Rindfleischetikettierungsüberwachungsaufgabenübertragungsgesetz (naudanlihan merkitsemisen valvontatehtävien siirtoa koskeva laki).

Aina välillä käy mielessä, että Mark Twain oli sittenkin oikeassa.

Jalka oven väliin

eli laatuisa tarina siitä, kuinka suomalainen kotiäiti siirtyi saksalaiseen työelämään.

Kuten olen aiemmin kertonut, saksankielen opintoni alkoivat täällä pisteestä nolla samaan aikaan kun vietimme vauvavuotta ja muutimme asuntoa kahdesti. Ensimmäinen auringonkierto kului siis koko lailla arjesta selviytymiseen. Toisena Saksanvuotena aloin jo vähitellen haaveilla aikuisesta seurasta ja ammatillisista haasteista, mutta lastenhoitojärjestelyiden takkuamisen vuoksi käytin edelleen enimmän vapaaksi mieltämäni ajan saksanopiskelun harrastamiseen satunnaisilla iltakursseilla ja päiväunien aikaan, en kielen täysipainoiseen pänttäämiseen.

(Kehaistaan nyt sitten tässä vielä samalla, että rykäisin tuona kakkosvuotena kasaan myös gradun ja valmistuin. Mutta se ei ole tämän kirjoituksen pääasia.)

Preteriteistä ja datiivin taivutuksista turhautuneena päätin viime syksynä, kolmannen vuoden alkaessa, hankkia tähän mennessä hankitun kielitaidon osoitukseksi Goethe-Zertifikat -diplomin. Kielenopiskelu kun on sellainen pitkä suojuoksu, että jos itse ei aseta välitavoitteita ja virstanpylväitä, ei pitkiin aikoihin tiedä edenneensä yhtään. Lähinnä halusin paperin itseäni varten, opintojen motivoimiseksi ja tarvittaessa vaikka seinälle kehystettäväksi. Ja koska lapsen sanavarasto tuntui karttuvan perhepäivähoitajalla paljon nopeammin kuin omani.

Kun ”itsenäisen kielenkäyttäjän” B2-paperit sitten muutamaa kuukautta myöhemmin olivat kourassa, käänsin hetken päähänpistosta CV:n saksaksi ja lähetin sen erääseen mukavanoloiseen työpaikkaan. Ei nyt aivan vitsillä, mutta ei myöskään kovin vakavin odotuksin.

Yllätys (järkytys?) oli siis suuri, kun vastaukseksi tulikin saksankielinen haastattelukutsu. Hakemani paikka oli kyllä sisällöllisesti oikein sopiva, mutta sisälsi kovin paljon asiakaskontakteja – juuri niitä, joihin en kielitaidon oikein uskonut vielä riittävän.

Silitin kuitenkin paidan, kampasin tukan ja kasasin mukaan kaikki asiaankuuluvat dokumentit ylioppilastodistuksesta alkaen, suosituksiin ja työnäytteisiin asti. Laitoin kansioon mukaan vielä lunttilapullisen tärkeimpiä saksankielisiä työnhakufraaseja siltä varalta, että tositilanteessa iskisi paniikki. Ja tein parhaani.

Kaksi viikkoa myöhemmin postissa odotti työsopimus allekirjoitettavaksi.

Tammikuussa aloitin siis työt, täysin saksankielisen tiimin ainoana ei-natiivina. Ja ylipäätään koko organisaatiossa suhteellisen harvinaisena, jos ei nyt aivan ainutlaatuisena ulkkarina. Olen edelleen joka päivä onnellinen saadessani istua työpöydän ääreen tekemään mielekkäitä töitä – projekteja, jotka etenevät ja tulevat aikanaan valmiiksi. Saadessani syödä lämmintä, jonkun toisen valmistamaa ruokaa lounaaksi ja keskustella muiden aikuisten kanssa. Ja saadessani iltapäivällä sulkea toimiston oven ja unohtaa työpäivän kiireet ja murheet, sillä työnantaja tukee perheen ja työn yhteensovittamista mm. siten, että työsähköposteihin ei täällä todella vastata enää virka-ajan jälkeen.

Kiitollinen olen siitä, että esimieheni oli riittävän avarakatseinen palkatakseen minut, vaikka oli päivänselvää, että perehdyttämiseni tulisi olemaan kielen vuoksi jonkin verran tavallista pidempi prosessi. Sekä siitä, että kollegani ovat alusta asti suhtautuneet ymmärtäväisesti avunpyyntöihini ja hölmöihin kysymyksiin. Satunnaiset kömmähdykset palavereissa on otettu vastaan empatialla ja huumorilla, ja tekstieni kieliasua on väsymättä korjattu sujuvammaksi. Olen ollut todella onnekas.

Silti on sanottava, että helppo prosessi tämä ei ole ollut. Koska hakeuduin töihin ennen kuin kielitaito oli siihen oikeastaan riittävä, olen monessa asiassa kiivennyt takapuoli edellä puuhun. Ensimmäisessä kokouksessa olin tiukasta yrityksestä huolimatta pihalla kuin lumiukko ja kokouspöytäkirjaa lupauduin pitämään ensimmäistä kertaa vapaaehtoisesti vasta sydänkesällä. Ensimmäisinä viikkoina kasasin työpöydälle monimutkaisen lunttilappujen verkoston, jota seuraamalla kutakuinkin selvisin puhelinkeskusteluista ja kopioin röyhkeästi kollegoiden sähköposteista talteen hyviä sanontoja, joiden avulla luovin ensimmäisten viikkojen asiakaskirjeenvaihdon. Nettisanakirjasta tuli korvaamaton ystävä. Tein silti paljon tahattomia kielivirheitä, korjasin niitä ja tein taas uusia. Onneksi puoliso jaksoi kannustaa ja lohduttaa, kun kotona tuskailin osaamattomuuttani. Hirmuinen tsemppi näkyi myös siinä, että olin keväällä äärettömän väsynyt, vaikka työni onkin vain osa-aikaista. Nukahtelin illalla pinnasängyn viereen ja moni perheen yhteinen projekti auton katsastuksesta kirjastopalautuksiin (ja tähän blogiin!) jäi huonolle hoidolle.

Nyt kun ensimmäisestä työvuodesta on takana kaksi kolmasosaa, alkaa vähitellen tuntua, että ollaan voiton puolella. Toisin kuin vielä viime vuonna, Suomen-loman jälkeen paluu saksankieliseen ympäristöön ei aiheuttanut akuuttia kriisiä, eikä päivittäinen kielen vaihtaminen suomesta (kotona) saksaan (töissä), englantiin (nettisanakirja) ja ruotsiin (tarhassa) ole enää niin hirmuisen lihasponnistuksen takana. Työpuheluihin vastaaminen sujuu kohtuullisella rutiinilla, ainakin enimmäkseen.

Small talk työkavereiden kanssa on tosin edelleen… noh, haasteellista. Ruokapöytäkeskusteluissa puhujat ovat rentoutuneempia, jolloin puheen rekisteri vaihtelee tavallista enemmän ja aiheet voivat tietenkin olla mitä vain maan ja taivaan väliltä. Näissä tilanteissa suren joskus sitä, että kielitaidon rajallisuuden vuoksi keskittyminen kuluu aivan liiaksi kuullun ymmärtämiseen ja lauseiden muodostamiseen, ei ihmisten rehelliseen kohtaamiseen tai yhteisymmärryksen rakentamiseen. Hauskoista sutkautuksista nyt puhumattakaan. Tyydyn ilmaisemaan sitä, mihin osaaminen riittää, vaikka se olisi vain harmaa varjo siitä, mitä oikeasti ajattelin ja halusin sanoa.

Oppiminen on loputonta vuoristorataa. Eivätkä kaikki päivät ole suinkaan samanlaisia: välillä lähden töistä vihellellen, virkistyneenä ja ylpeänä, välillä valmiina heittämään hanskat saman tien tiskiin.

Näitä turhautumisen hetkiä varten kirjoitin varmuuden vuoksi kokousmuistikirjan ensimmäiselle sivulle maailman parhaan ohjeen: ole kärsivällinen.