Luottamus

Kävin lääkärissä rutiinitarkastuksessa. Lääkärin mielestä olisi syytä tarkistaa jokin tietty veriarvo. Asia jäi vähän epäselväksi, mutta sinnikkäästi yritin kuitenkin painaa uuden sanan mieleeni. Ja silti kävelin vastaanotolta ulos vakuuttuneena, että mitattava arvo oli Schildkrötenhormone, kilpikonnahormoni.

Kyse taisi kuitenkin olla kilpirauhasesta (Schilddrüse).

Vielä silloinkin, kun uudessa asemamaassa on asunut jo vuosia, on tiettyjä tilanteita, joissa maahanmuuttajat ovat haluttomia käyttämään paikallista kieltä. Usein on kysymys asetelmista, jotka edellyttävät äärimmäistä luottamusta tai joissa käytetään merkittävää valtaa – kuten vaikka auton katsastus, lapsen kouluvalmiuksien arviointi tai lääkärissä käyminen.

Lääkärin vastaanotolla täysivaltainen aikuinen joutuu luovuttamaan vastuun omaa kehoa koskevista, äärimmäisen tärkeistä kysymyksistä ulkopuoliselle sillä oletuksella, että tuo ulkopuolinen tietää paremmin ja tekee siksi järkevämpiä päätöksiä. Luottamus ei ole triviaalia: tähän samaan perustavanlaatuiseen oletukseen kasvetaan kaikissa toimivissa demokraattisissa yhteiskunnissa, ja siihen pohjautuu viranomaisvalta, yhteiskuntarauha sekä yleinen lainkuuliaisuus.

Mutta mitä tapahtuu, jos potilas kuvaileekin lääkärille oireitaan huonosti valitulla sanalla – esimerkiksi tahtomattaan liioittelee tai vähättelee kipua tai paikantaa sen kielivirheen vuoksi aivan väärään ruumiinosaan? Tai jos potilas ymmärtää väärin lääkärin jatkokysymyksen tai hoito-ohjeen ja vaarantaa siksi oman terveytensä? Ei ihme, että monet muutoin erinomaisesti integroituneet maahanmuuttajat kieltäytyvät käymästä mitään medikaalisia keskusteluja muulla kuin äidinkielellään tai paremman puutteessa englanniksi. Tai kiertävät koko ongelman järjestämällä lääkärikäynnit kotimaan lomamatkojen yhteyteen.

Luottamusta voivat nakertaa myös pienet kulttuurierot. Yrttihoitokaavio vastaanottohuoneen seinällä, pinkki suolakivilamppu ikkunalaudalla tai liian räikeä sponsorimainonta odotushuoneessa saattavat herättää epäilyksen, onko lääkäri sitoutunut samoihin arvoihin ja medikaalisiin standardeihin kuin potilas. Voinko ottaa vakavasti hoitosuosituksen, joka poikkeaa olennaisesti siitä, mihin olen kotimaassani tottunut ja kasvanut? Onko tämän henkilön diagnoosi ylipäätään pätevä? Lääkäri vai puoskari?

Paine kasvaa astetta kovemmaksi, jos päätös koskettaa myös muita – erityisesti omaa lasta tai puolisoa – tai jos siihen liittyy merkittäviä taloudellisia tai muita riskejä. Kukaan aikuinen ei halua tulla huijatuksi, mutta pahinta on, jos omasta sinisilmäisyydestä joutuvat kärsimään viattomat ulkopuoliset.

Siksi tuntuu kummalliselta istua lääkärin vastaanotolla ja samanaikaisesti sekä keskittyä luottamaan että varmuuden vuoksi epäillä jokaista sanaa, koska siten oma intuitio neuvoo toimimaan vieraissa tilanteissa. Jokaisesta pienestä arkipäiväisestä valinnasta tulee tällöin kuolemanvakava, elämän perusteita ravisuttava päätös: vieläkö jaksan uskoa, että tämä kummallinen maa on järjestetty myös minun hyvinvointiani ajatellen optimaalisella tavalla ja että sen vallankäyttäjät tahtovat hyvää? Haluanko sitoutua tämän yhteiskunnan normeihin ja toimia niiden mukaisesti silloinkin, kun ne ovat ristiriidassa omien arvojeni kanssa?

Olen monesti ajatellut, että ulkomailla asuminen on vähän samanlaista kuin laskuvarjolla hyppääminen. Pää sanoo kyllä kirkkaasti, että tämä ei todellakaan ole hyvä idea. Mutta jalat kaikesta huolimatta hyppäävät luottaen siihen, että tämäkin asia varmasti järjestyy, tavalla tai toisella.

Harrastus

Oktoberfestien aikaan tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun muutimme Müncheniin. Kuten olen monisanaisesti täällä jo kuvannut, kotiutuminen on ollut hidas eikä aina ihan kivuton prosessi, mutta ainakin olemme viimein asettuneet paikoillemme sen verran, etten enää näe jatkuvasti painajaisia matkalaukkujen pakkaamisesta ja lennoilta myöhästymisistä.

Mikä sitten on ajan myötä muuttunut? Kielitaidon kehittyminen on auttanut suuresti, samoin arkirutiinit, tuttavapiiri ja työpaikka. Mutta lopulta koti alkoi tuntua kodilta vasta sitten, kun pääsin toissavuonna pitkän tauon jälkeen taas omien harrastusten pariin.

Sekin oli lähinnä vahinko. Perustimme hetken mielijohteesta viiden muun paikallisen suomalaisnaisen kanssa a cappella -ryhmän ja pääsin paitsi löpisemään suomeksi ja laulamaan pitkästä aikaa, myös toteuttamaan vuosia takaraivossa muhineen haaveeni omien sovitusten kirjoittamisesta. Ja voi pojat että se onkin kivaa! En ole koskaan innostunut esimerkiksi joogasta niin kovasti, että olisi aamulla pitänyt nousta hiukan aikaisemmin, jotta pääsisi kokeilemaan uutta asanaa, mutta erään erityisen herkullisen välidominanttiketjun kanssa on näinkin päässyt käymään.

Suunnilleen samoihin aikoihin ilmoittauduin omaan kankeuteeni tuskastuneena kahden korttelin päässä sijaitsevan balettikoulun aikuistunneille ja siellä ronde de jambea pyörittäessä muistin, että tämähän on tosiaan tuttua. En ehkä tunnista saksan eriäviä yhdysverbejä tavallisista tai ymmärrä, miten paikallinen veroilmoitus oikeastaan pitäisi täyttää, mutta tätä minä osaan tehdä.

Itsenäisenä aikuisena on kummallista ajatella, kuinka suuri osa identiteettiä oikeastaan nojaa siihen, että voi suvereenisti luovia tilanteesta toiseen ja kokea itsensä varmaksi ja pystyväksi. Ja kun tämä suvereniteetti sitten horjuu vieraassa kieli- ja kulttuuriympäristössä ja tutun sosiaalisen verkoston ulkopuolella, ahdistusta on yllättävän vaikea sanoittaa. Tutut harrastukset auttavat rakentamaan jatkumoa entisen ja nykyisen elämän välille ja muistuttavat kaikesta siitä jo hankitusta tiedosta, taidosta ja osaamisesta, joka jää arjen pyörityksessä vaatekaapin perälle pölyttymään.

Juuri tästä syystä jokaisen ulkomaille muuttaneen olisi hyvä naulata seinälleen bloggaajakollegani upea voimalause:

En ole tyhmä, en vain osaa tätä kieltä vielä.

Mutta varmemmaksi vakuudeksi suosittelen harrastamaan. Mitä vain itselle tärkeää, tuttua ja rakasta, yhdessä tai yksin. Se tekee hyvää.

Uusi työ vieraalla kielellä

Aloitin keväällä jälleen uudessa työpaikassa, tällä kertaa kokoaikaisena kansainvälisten asioiden asiantuntijana. Koska tämä on jo toinen saksankielinen pestini, aloitus sujui huomattavasti kevyemmin kuin ensimmäisellä kerralla. Tässä siis täsmävinkkini ensimmäisiin viikkoihin ja kuukausiin uudessa työpaikassa.


Vinkki 1: Tee nimilista

Yksi uudessa työssä aloittamisen ensimmäisiä kompastuskiviä on aina kollegoihin tutustuminen ja nimien opettelu. Vieraassa kulttuurissa työskentely tuo siihen vielä koko joukon lisäjännitystä: nimet kuulostavat vierailta, niiden merkitys ei välttämättä aukea ja kirjoitusasut saattavat vaihdella todella villisti. Eikä edes riitä, että tietää onko sähköpostin toisessa päässä nais- vai miesoletettu, vaan pitäisi lisäksi muistaa, oliko henkilö myös väitellyt (Dr.) ja oltiinko jo sovittu sinuttelusta joko pienellä tai isolla Du:lla vai vieläkö piti teititellä.

Helppo ratkaisu on Excel. Taulukkoon voi nopeasti kirjata, mihin kohtaan organisaatiokaaviota kukakin kuului, millä hierarkia- ja sen mukana muodollisuustasolla liikutaan ja joko sai sinutella. Kun tilanne sitten ajan kuluessa muuttuu, listaa on helppo päivittää. Bonuksena alkuvaiheessa voi kirjata ylös esimerkiksi tuntomerkkejä tai keskustelunaiheita myöhempiä tapaamisia varten. Mahdolliset kollegoiden ulkonäköön liittyvät muistisäännöt lienee tosin turvallisinta kirjoittaa suomeksi, ettei tule jälkikäteen sanomista.

Vinkki 2: Kysy, kysy ja kysy lisää
Ensimmäisten viikkojen aikana uusi työntekijä on sikäli kiitollisessa tilanteessa, että kaikki on joka tapauksessa uutta. Kukaan ei hämmästy vaikka kysyisit kuinka hassuja tai tarvittaessa vaikka moneen kertaan samaa asiaa. Tilaisuus kannattaa käyttää hyväksi: kysy lyhenteistä, kysy työkäytännöistä, kysy tavoista ja henkilödynamiikasta, kysy kirjoittamattomista säännöistä. Ja kun pää alkaa surista vastauksista, päästään seuraavaan kohtaan:

Vinkki 3: Kynä sauhuamaan
Useimpien tilanteiden pelastus ovat hyvät muistiinpanot. Paitsi työtehtävät ja ohjeet, ylös voi kirjata esimerkiksi sanat, joiden merkitys tai oikea kirjoitusasu jää vauhdissa epäselväksi sekä parhaassa tapauksessa myös muun normaalin työviestinnän välissä vastaan tulevat osuvat lausahdukset tai standardifraasit, jotka voi kopioida sellaisenaan omaan käyttöön. Kielitaidon (edelleen-) kehittyminen on koko työyhteisön etu, joten kaikki siihen tarjoutuvat tilaisuudet kannattaa ehdottomasti hyödyntää. Tosin arvelen, että tavallista ahkerampi muistiinkirjaaminen on muutenkin avuksi, sillä aivot työskentelevät vieraalla kielellä ylikierroksilla, joten rajallista kognitiokapasiteettia on turha rasittaa sellaisella, minkä voi yhtä hyvin tallentaa paperille. Metsiensuojeluun voi keskittyä sitten vapaa-ajalla.

Vinkki 4: Toteemieläin
Ollaanpa rehellisiä: uudessa työpaikassa aloittaminen on aina jännittävää. Kun tähän päälle lisätään kielen tuoma lisähaaste, ensimmäiset kuukaudet saattavat olla todella raskaita. Kun epätoivo väistämättä jossain vaiheessa iskee, varaan aina työpöydän laatikkoon jonkin pienen asian, joka muistuttaa, etten ole yllättäen kadottanut osaamistani ja muuttunut totaalisen hölmöksi, ainoastaan joutunut tavallista haastavampaan tilanteeseen, ja että siitäkin selvitään ajan kanssa. Tämänkeväinen turvasatama on ollut pussi salmiakkipurkkaa ja paketti Tiikerin päiväunta. Toimii joka kerta.

Bonusvinkki: Hengitä.
Joskus pitää oikein muistuttaa itseään, että kamppailu, jota vieraan kielen kanssa oman pään sisällä käy, ei kosketa muita. Kollegat tosiaan puhuvat omaa äidinkieltään. He eivät käytä kieltä tarkasti, elegantisti ja epäröimättä siksi, että ovat päntänneet epäsäännöllisiä verbejä ahkerammin, vaan siksi, että suun avaaminen ei edellytä heiltä minkäänlaista ylimääräistä ponnistelua. En tiedä, miten tällainen itsestäänselvä tosiasia saattaa päästä unohtumaan, mutta niin vain välillä käy. Ja koska ulkkarille ei kukaan nosta hattua siitä, että onnistui muodostamaan palaverissa kokonaisen ymmärrettävän lauseen ilman sanottavampia virheitä, on syytä välillä taputella omaa selkää sekä onnistumisista että rehellisestä yrityksestä.

Unohdinko mainita jotain olennaista? Mikä muu on toiminut uudessa työpaikassa? Kerro kommenteissa!

Kieli solmussa

Vajaa puolitoista vuotta täysin saksankielisessä työpaikassa on tehnyt kielitaidolle oikein hyvää. Erityisen aurinkoisena päivinä saatan onnistua lohkaisemaan ruokatunnilla oikein vitsin, mutta huonompanakin saan murahdettua työkavereille edes hyvät aamut ja kyseltyä kuulumiset. Muutama asia ei vain tunnu asettuvan kohdalleen. Tässä top 5.

1. Yhdyssanat, joissa sama kirjain toistuu peräkkäin enemmän kuin kaksi kertaa, eikä sanoja silti eroteta väliviivalla.
Esimerkiksi Nussschnecke, Essstörung, Helllicht, Jazzzeitung, Schifffahrt, Kunststoffflasche, Geschirrreiniger tai Zooorganisation.

Leuat kirskuvat ja silmissä viiraa kun näitä katselee. Piti oikein tarkistaa Dudenista, ettei tässä sittenkin olisi kysymyksessä yhdys sana virhe, mutta ei, näin viralliset oikeinkirjoitusoppaat neuvovat tekemään.

2. Sanat, jotka kuulostavat (aavistuksen) samanlaisilta, ja joita käytetään usein samoissa yhteyksissä.

Esimerkiksi Bericht, Bereich, Besprechung, Bereichsbesprechung, Bereichsbesprechungsprotokoll, Beirat, Betriebsrat, Beihilfe.

Hilfe! (Apua!)

Kaiken lisäksi suomalaiselle kielilihaksistolle aiheuttaa kramppeja pelkkä b:n ja p:n tuottaminen kahdessa peräkkäisessä tavussa, ja vielä pitäisi väliin ehtiä kähistä suhuässä (Be-sch-pre-chung). Onnea vaan.

3. Etuliitteet

Näissä ei vain ole päätä eikä häntää. Kun sanaan (esim. Zug = juna) lisätään etuliite, siitä ei tule suinkaan alkuperäisen sanan johdannainen (sanotaan nyt vaikka junailija, veturi, perävaunu, resiina), vaan jotain aivan muuta: Abzug (vedos t. poisto), Anzug (miesten puku), Aufzug (hissi), Auszug (tiliote), Durchzug (läpiveto), Einzug (perintä), Rückzug (perääntyminen), Überzug (kuorrutus), Umzug (muutto), Verzug (viivästys) ja Vorzug (etusija).

4. Baijerilaisuudet

Esimerkiksi Radl (Fahrrad), Würschtl (Wurst) ja Stüberl (Stube). Koska L nyt vain on niin luonteva kirjain sanan kuin sanan loppuun. Paikallinen Rölli-peikkokin on nimeltään Pumuckl.

5. Yhdyssanahirviöt

Suomalaisena ei oikeastaan ole tähän kovin paljon varaa sanoa, harrastetaanhan meilläkin pitkiä sanaliitännäisiä. Mutta kyllä oli silti leuka pudota, kun ensimmäisessä Betriebsratsitzungissa Powerpoint-kalvolle lävähtivät sanat Arbeitssicherheitsauschuss, Jahresstellenbekanntmachung ja Lenkungsausschusssitzungen. Ja nämä ovat tietysti ihan aloittelijoiden touhua, muutaman vuoden takainen Ilta-Sanomat tiesi kertoa, että Saksan kielitoimiston suosituksen mukaisesti käytöstä poistui tarpeettomana näppärä Rindfleischetikettierungsüberwachungsaufgabenübertragungsgesetz (naudanlihan merkitsemisen valvontatehtävien siirtoa koskeva laki).

Aina välillä käy mielessä, että Mark Twain oli sittenkin oikeassa.

Kantapäät maahan

Saksalaisia pidetään yleisesti pikkutarkkoina, sääntöjä noudattavina byrokraatteina (tässä esimerkki, taas Hesarista). Saksalainen odottaa vaikka keskellä yötä suojatiellä valojen vaihtumista. Saksalainen ei myöhästy koskaan, oli sitten kyseessä virkamies tai juna. Saksalainen sakottaa vanhempia, jotka yrittävät lähteä lastensa kanssa lomalle ennen kuin kouluvuosi on virallisesti loppu. Säännöt ovat olemassa, jotta niitä noudatetaan, eikä säännöistä neuvotella.

(Koulupakko onkin mielenkiintoinen aihe, pitää palata siihen myöhemmin.)

Sitä suurempi yllätys on ollut huomata, että saksalaisilla on itseasiassa varsin joustava käsitys sääntöjen noudattamisesta. On sääntöjä ja on totunnaisia tapoja kiertää sääntöjä.

Keskeinen muuttuja on tietää, koska sääntöjä on tarkoitus noudattaa ja koska ne voi vain ohittaa, kunhan hoksaa avata suunsa tai pitää sen visusti kiinni oikeassa kohdassa.

Olin tässä eräänä päivänä ilmoittautumassa työväenopiston kurssille. Paikallinen työväenopisto on hämmentävä yhdistelmä modernia MOOC-idealismia (nettisivut) ja todella kulahtanutta neuvostorealismia (ilmoittautumisjärjestelmä). Osalle kielikursseista ei voi ilmoittautua netissä, koska papereita, jotka täytyy omin käsin allekirjoittaa ja virkailijoita, joiden täytyy omin korvin kuulla, että tosiaan osaat kieltä kurssivaatimusten tasoisesti.

Seisoimme siis pitkän työ- ja tarhapäivän jälkeen lapsen kanssa jonottamassa vuoroamme. ”Jono” oli hajanainen ryhmämuodostelma, jossa osa joukosta odotti vuoroaan oikean- ja osa vasemmanpuoleisen oven luo. Ei vuoronumeroita, ei koordinointia, ainoastaan vahva luotto siihen, että kukaan läsnäolevista ei varmaankaan käytä jonotilanteen epämääräisyyttä hyväkseen ja kiilaa eteen. Ja siihen, että ovi oli juuri se, jonka takana tämän asian kanssa kuuluikin jonottaa, eikä joku muu.

Ilmoittautumisten vastaanottaminen kesti aivan käsittämättömän kauan. Seisoimme viraston oven takana puoli tuntia. Eväät oli syöty, oli höpötetty päivän kuulumiset, leikitty hämä-hämä-häkkiä ja laulettu mörrimöykkyä. Seisoimme tunnin. Lapsi alkoi käydä kärsimättömäksi. Enää ei huvittanut leikkiä, kenkä hiersi ja janokin vaivasi. Jono ei ollut pitkään aikaan edennyt yhtään, ja aina kun alkoi näyttää meidän vuoroltamme, takavasemmalta kiilasi raivoisasti mylvien ohi joku muu, joka oli jo odottanut paljon, paljon pidempään. Ehkä olikin, tai ehkä ei.

Kun kello nakutti toista tuntia, viraston ovesta kurkkasi ulos virkailija, tarkoituksenaan kartoittaa jonotilannetta. Vuorollani selitin hänelle kuuliaisesti, mille kurssille olin tulossa ilmoittautumaan. Ja kuinka ollakaan, virkailija keskeytti selostukseni kertoakseen, ettei tänne kursseille nyt noin vain marssita sisään. Tarvitaan todistuksia aiemmista kurssisuosituksista, tietokoneella suoritettavia tasokokeita, leimoja ja allekirjoituksia. Tasokokeen saisi suorittaa seuraavana päivänä, tervetuloa vain, jono löytyy sitten 2. kerroksesta.

Mikä lie minuun, muuten rauhalliseen ihmiseen iskenyt, kun tömäytinkin kantapäät maahan ja kieltäydyin lähtemästä yhtään minnekään. Jos todistuksia kerran halutaan, siitä olisi kyllä syytä ilmoittaa, hyvä rouva, asiakkaille etukäteen. Nettisivuilla ei tällaista oltu mainittu. Minulla ei todellakaan olisi aikaa tulla tänne toista kertaa seisomaan koko iltaa jonossa, enkä varmasti lähde mihinkään tasokokeeseen lapsen kanssa.

Virkailija veti silmät viiruun, sanoi tarkistavansa, oliko haluamallani kurssilla ylipäätään  tilaa ja luikahti konsultoimaan kollegaansa. Vielä muutama minuutti kiukkuista puhkumista ja kollega haki minut – jonon ohi! – virastoon, jossa allekirjoitin ilmoittautumiskaavakkeen. Noin vain, suit sait ilman yhtäkään leimaa tai todistusta. Henkilötodistukseksi olisi oikeastaan pitänyt olla passi, mutta jotenkin se suomalainen ajokorttikin nyt tällä kertaa kelpasi. Koko prosessi läpi kahdessa minuutissa.

Ulkona olin paitsi edelleen tuohtunut, myös hiukan hämmentynyt. Mitä oikein tapahtui? Onko minusta tulossa saksalainen? Sääntöjä täällä kyllä noudatetaan, mutta ilmeisesti säännöt määrittelee se, joka riittävän kiukkuisesti jaksaa inttää olevansa oikeassa.

Jalka oven väliin

eli laatuisa tarina siitä, kuinka suomalainen kotiäiti siirtyi saksalaiseen työelämään.

Kuten olen aiemmin kertonut, saksankielen opintoni alkoivat täällä pisteestä nolla samaan aikaan kun vietimme vauvavuotta ja muutimme asuntoa kahdesti. Ensimmäinen auringonkierto kului siis koko lailla arjesta selviytymiseen. Toisena Saksanvuotena aloin jo vähitellen haaveilla aikuisesta seurasta ja ammatillisista haasteista, mutta lastenhoitojärjestelyiden takkuamisen vuoksi käytin edelleen enimmän vapaaksi mieltämäni ajan saksanopiskelun harrastamiseen satunnaisilla iltakursseilla ja päiväunien aikaan, en kielen täysipainoiseen pänttäämiseen.

(Kehaistaan nyt sitten tässä vielä samalla, että rykäisin tuona kakkosvuotena kasaan myös gradun ja valmistuin. Mutta se ei ole tämän kirjoituksen pääasia.)

Preteriteistä ja datiivin taivutuksista turhautuneena päätin viime syksynä, kolmannen vuoden alkaessa, hankkia tähän mennessä hankitun kielitaidon osoitukseksi Goethe-Zertifikat -diplomin. Kielenopiskelu kun on sellainen pitkä suojuoksu, että jos itse ei aseta välitavoitteita ja virstanpylväitä, ei pitkiin aikoihin tiedä edenneensä yhtään. Lähinnä halusin paperin itseäni varten, opintojen motivoimiseksi ja tarvittaessa vaikka seinälle kehystettäväksi. Ja koska lapsen sanavarasto tuntui karttuvan perhepäivähoitajalla paljon nopeammin kuin omani.

Kun ”itsenäisen kielenkäyttäjän” B2-paperit sitten muutamaa kuukautta myöhemmin olivat kourassa, käänsin hetken päähänpistosta CV:n saksaksi ja lähetin sen erääseen mukavanoloiseen työpaikkaan. Ei nyt aivan vitsillä, mutta ei myöskään kovin vakavin odotuksin.

Yllätys (järkytys?) oli siis suuri, kun vastaukseksi tulikin saksankielinen haastattelukutsu. Hakemani paikka oli kyllä sisällöllisesti oikein sopiva, mutta sisälsi kovin paljon asiakaskontakteja – juuri niitä, joihin en kielitaidon oikein uskonut vielä riittävän.

Silitin kuitenkin paidan, kampasin tukan ja kasasin mukaan kaikki asiaankuuluvat dokumentit ylioppilastodistuksesta alkaen, suosituksiin ja työnäytteisiin asti. Laitoin kansioon mukaan vielä lunttilapullisen tärkeimpiä saksankielisiä työnhakufraaseja siltä varalta, että tositilanteessa iskisi paniikki. Ja tein parhaani.

Kaksi viikkoa myöhemmin postissa odotti työsopimus allekirjoitettavaksi.

Tammikuussa aloitin siis työt, täysin saksankielisen tiimin ainoana ei-natiivina. Ja ylipäätään koko organisaatiossa suhteellisen harvinaisena, jos ei nyt aivan ainutlaatuisena ulkkarina. Olen edelleen joka päivä onnellinen saadessani istua työpöydän ääreen tekemään mielekkäitä töitä – projekteja, jotka etenevät ja tulevat aikanaan valmiiksi. Saadessani syödä lämmintä, jonkun toisen valmistamaa ruokaa lounaaksi ja keskustella muiden aikuisten kanssa. Ja saadessani iltapäivällä sulkea toimiston oven ja unohtaa työpäivän kiireet ja murheet, sillä työnantaja tukee perheen ja työn yhteensovittamista mm. siten, että työsähköposteihin ei täällä todella vastata enää virka-ajan jälkeen.

Kiitollinen olen siitä, että esimieheni oli riittävän avarakatseinen palkatakseen minut, vaikka oli päivänselvää, että perehdyttämiseni tulisi olemaan kielen vuoksi jonkin verran tavallista pidempi prosessi. Sekä siitä, että kollegani ovat alusta asti suhtautuneet ymmärtäväisesti avunpyyntöihini ja hölmöihin kysymyksiin. Satunnaiset kömmähdykset palavereissa on otettu vastaan empatialla ja huumorilla, ja tekstieni kieliasua on väsymättä korjattu sujuvammaksi. Olen ollut todella onnekas.

Silti on sanottava, että helppo prosessi tämä ei ole ollut. Koska hakeuduin töihin ennen kuin kielitaito oli siihen oikeastaan riittävä, olen monessa asiassa kiivennyt takapuoli edellä puuhun. Ensimmäisessä kokouksessa olin tiukasta yrityksestä huolimatta pihalla kuin lumiukko ja kokouspöytäkirjaa lupauduin pitämään ensimmäistä kertaa vapaaehtoisesti vasta sydänkesällä. Ensimmäisinä viikkoina kasasin työpöydälle monimutkaisen lunttilappujen verkoston, jota seuraamalla kutakuinkin selvisin puhelinkeskusteluista ja kopioin röyhkeästi kollegoiden sähköposteista talteen hyviä sanontoja, joiden avulla luovin ensimmäisten viikkojen asiakaskirjeenvaihdon. Nettisanakirjasta tuli korvaamaton ystävä. Tein silti paljon tahattomia kielivirheitä, korjasin niitä ja tein taas uusia. Onneksi puoliso jaksoi kannustaa ja lohduttaa, kun kotona tuskailin osaamattomuuttani. Hirmuinen tsemppi näkyi myös siinä, että olin keväällä äärettömän väsynyt, vaikka työni onkin vain osa-aikaista. Nukahtelin illalla pinnasängyn viereen ja moni perheen yhteinen projekti auton katsastuksesta kirjastopalautuksiin (ja tähän blogiin!) jäi huonolle hoidolle.

Nyt kun ensimmäisestä työvuodesta on takana kaksi kolmasosaa, alkaa vähitellen tuntua, että ollaan voiton puolella. Toisin kuin vielä viime vuonna, Suomen-loman jälkeen paluu saksankieliseen ympäristöön ei aiheuttanut akuuttia kriisiä, eikä päivittäinen kielen vaihtaminen suomesta (kotona) saksaan (töissä), englantiin (nettisanakirja) ja ruotsiin (tarhassa) ole enää niin hirmuisen lihasponnistuksen takana. Työpuheluihin vastaaminen sujuu kohtuullisella rutiinilla, ainakin enimmäkseen.

Small talk työkavereiden kanssa on tosin edelleen… noh, haasteellista. Ruokapöytäkeskusteluissa puhujat ovat rentoutuneempia, jolloin puheen rekisteri vaihtelee tavallista enemmän ja aiheet voivat tietenkin olla mitä vain maan ja taivaan väliltä. Näissä tilanteissa suren joskus sitä, että kielitaidon rajallisuuden vuoksi keskittyminen kuluu aivan liiaksi kuullun ymmärtämiseen ja lauseiden muodostamiseen, ei ihmisten rehelliseen kohtaamiseen tai yhteisymmärryksen rakentamiseen. Hauskoista sutkautuksista nyt puhumattakaan. Tyydyn ilmaisemaan sitä, mihin osaaminen riittää, vaikka se olisi vain harmaa varjo siitä, mitä oikeasti ajattelin ja halusin sanoa.

Oppiminen on loputonta vuoristorataa. Eivätkä kaikki päivät ole suinkaan samanlaisia: välillä lähden töistä vihellellen, virkistyneenä ja ylpeänä, välillä valmiina heittämään hanskat saman tien tiskiin.

Näitä turhautumisen hetkiä varten kirjoitin varmuuden vuoksi kokousmuistikirjan ensimmäiselle sivulle maailman parhaan ohjeen: ole kärsivällinen.

Tarhapaikan metsästys

Hiekkalaatikko

Saimme tarhapaikan.

Lause ei aivan tee prosessille oikeutta. Muotoillaan siis uudestaan. Saimme tarhapaikan, kahden ja puolen vuoden jonotuksen jälkeen.

Nyt sille voi jo melkein nauraa.

Kun lapsi oli juuri oppinut ryömimään, kuulin sattumalta leikkipuistossa, että Münchenin alueen lastentarhat ovat kiven alla ja että jonoon olisi syytä hakeutua hyvissä ajoin – raskausaikana. Aiemmin kotona viihtyneet baijerilaisrouvat ovat viimeisten vuosien aikana alkaneet hakeutua sankoin joukoin työelämään ja hoitopaikkojen kysyntä on räjähtänyt käsiin. Itse olin vähintään vuoden myöhässä jo ennen kuin olin edes hoksannut, että tällaistakin asiaa olisi syytä alkaa murehtia.

Alkuun en ymmärtänyt paikallisesta tarhajärjestelmästä edes sanakirja kourassa yhtään mitään, eikä kaupungin saksankielisestä ohjesivustostakaan ollut sanottavammin apua. On siis myönnettävä, että prosessin hidas käynnistyminen oli myös osittain oma vika. Vähitellen seuraavan kahden vuoden kuluessa aloin kuitenkin hahmottaa, miten tarhainfra täällä toimii.

Tarhoja on ensinnäkin kahden tyyppisiä, 0-3 -vuotiaiden seimiä ja 3-6 tarhoja, tai hiukan harvemmin näiden kahden yhdistelmiä. Tarhoista osa on kunnallisia, osa yksityisiä ja osa Eltern-initiative -päiväkotiyhdistyksiä, joissa perheiden edellytetään osallistuvan tarhan toimintaan – joissain paikoissa hyvinkin aktiivisesti ja toisissa harvakseltaan. Kunnallisiin tarhoihin on keskitetty haku kerran vuodessa, kun taas yksityiset ja yhdistysmuotoiset tarhat ottavat uusia lapsia ryhmiinsä oman harkintansa mukaan silloin kun tilaa on ja hakijan naama miellyttää. Lisäksi paikkoja saattaa vapautua satunnaisesti keskellä vuotta, jos sopivanikäinen lapsi sattuu perheineen muuttamaan toiselle paikkakunnalle.

Ja tarhapaikan haku on kilpaurheilua raaimmillaan.

Avainsana on Warteliste. Seuraavan syksyn jonotuslistalle ilmoittaudutaan viimeistään edellisen vuoden vaihteessa, mieluiten vielä loskakuukausien puolella. Jokaiseen tarhaan siis haetaan erikseen, kuhukin tavalla, joka määritellään tarhan omilla nettisivuilla, sikäli kun sellaiset löytyvät. Joskus haku tapahtuu valmiilla lomakkeella, joskus henkilökohtaisella kirjeellä, johon liitetään muutama söpö perhekuva ja sopivasti imeliä viittauksia tarhan toimintasuunnitelmassa siteerattuihin kasvatusfilosofeihin. Joskus paikka ehkä aukeaa koputtelemalla sinnikkäästi viikko toisensa jälkeen tarhan oven takana, kunnes henkilökunta heltyy myöntämään audienssiajan.

Karsinta suoritetaan alkuvuodesta, jolloin perhekandidaatteja juoksutetaan tutustumistapahtumissa. Yleensä vain kerran vuodessa, satunnaisena arkipäivänä järjestettävään tapahtumaan osallistuminen ja siellä aktiivisuuden osoittaminen on ensimmäinen valintakoe. Teoriassa tutustumisen tarkoitus on nähdä tilat ja katsastaa, olisiko juuri tämä tarha omalle jälkikasvulle sopiva. Todellisuudessa valinnanvaraa ei pahemmin ole, jos perheen äidillä on vähääkään hinkua takaisin työelämään. Se paikka otetaan vastaan, joka saadaan. Eräänkin tarhan esittelytilaisuudessa tarhan johtaja myönsi, ettei heillä ole tarvetta ottaa vastaan hakijoita, jotka eivät ole tarpeeksi sitoutuneita jonottamaan tarvittaessa vaikka vähän pidempäänkin – sanotaan nyt ainakin sen vuoden tai kaksi.

Kaupungin tarhoihin haku puolestaan on sikäli demokraattinen, että paikat määräytyvät jonotusjärjestyksessä tarhojen paikkatarpeiden (lapsimäärä, ikä, sukupuoli) ja perheen kiireellisyysasteen (äidin viikkotyötuntimäärä, työpaikan sijainti, yksinhuoltajuus, taloudelliset paineet jne.) mukaisesti. Hakemuksen perään soittelun ei pitäisi vaikuttaa onnistumismahdollisuuksiin mitenkään. Paha vain, että paikkoja on varsinkin alle kolmivuotiaille vain pieni murto-osa todellisesta tarpeesta. Suurin osa perheistä joutuu siis turvautumaan muihin vaihtoehtoihin.

Kaupunki ylläpitää myös listaa perhepäivähoitopaikoista. Lista on erään toimistorakennuksen perällä sijaitseva ilmoitustaulu, jota pääsee katsomaan parin tunnin ajan muutamana päivänä viikossa. Seinälle voi jättää oman ilmoituksen ja seinältä löytyvien ilmoitusten tiedot voi kopioida itselleen, mutta vain käsin. Valokuvaus on ehdottomasti kielletty. Lienee turhaa lisätä, ettei tietoja ole missään saatavilla sähköisesti.

Ja sitten on tietysti kaikenlaista yksityistä palvelua babysitter-tinderistä luksus-hinnoiteltuihin tarhoihin, joissa tosin ryhmäkoko ja palvelutaso on jokseenkin samanlainen kuin kaikissa muissakin tarhoissa. Ainoastaan hintalappu on kokoluokkaa massiivisempi. Työssäkäyvien vanhempien epätoivolla rahastetaan surutta.

Koska etsimme alkuun vain osa-aikaista hoitovaihtoehtoa, joka mahdollistaisi ensisijaisesti omat saksantuntini pari kertaa viikossa, kalliit yksityiset kokopäivätarhat eivät tuntuneet järkevältä vaihtoehdolta. Kymmenkunta hakemusta mukavanoloisiin päiväkotiyhdistyksiin sekä sallittuihin seitsemään kunnalliseen tarhaan eivät nekään tuottaneet tulosta. Kokeilin myös paria erilaista aamupäiväkerhoa, mutta niitä oli niukasti tarjolla ja henkilökunta tuntui olevan kovin tottumatonta lapsen monikielisyyteen ja siitä aiheutuviin kommunikaatiohaasteisiin.

Puolentoista vuoden etsinnän jälkeen löysimme lopulta aivan sattumalta tuttujen kautta yksityisen perhepäivähoitajan. Hän oli, kuten olen aiemminkin mainostanut, herttainen ja pätevä, kaikin puolin loistava tyyppi. Mutta valitettavasti käytettävissä vain osan viikkoa ja silloinkin hänen itsensä jokseenkin jäykästi määrittelemiinsä aikoihin. Niinpä järjestimme oman arkemme hoitajan aikataulujen ympärille, ja jatkoimme takavasemmalla tarhapaikan etsintää.

Kun nyt vuoden vaihteessa allekirjoitin työsopimuksen (siitä lisää myöhemmin), hoitopaikkaa ei ollut vieläkään löytynyt. Työ on tosin osa-aikaista, mutta hoitotädin tuntien puitteissa sitä ei ole mahdollista kokonaan järjestää. Niinpä puoliso kiepsautti oman kokopäiväisen työviikkonsa toisin päin, jotta pystyi jäämään puolikkaaksi päiväksi kotiin hoitamaan lasta sillä välin kun itse kiiruhdin tukka putkella työpaikalle. Vaikka kaikki sujui hyvin, oli aivan selvää, että pitkäaikainen ratkaisu tämä ei olisi.

Ja sitten, juuri kun olimme antamassa periksi, kävi niin että siitä ihan ensimmäisestä tarhasta, johon olimme laittaneet hakemuksen; siitä, johon oikeastaan ihan kaikkein eniten halusimme, vapautui paikka juuri oman lapsemme ikäiselle koltiaiselle. Viikko sitten sanoimme hyvästit perhepäivähoitajalle ja aloitimme tarhaan totuttelun Berliinin mallin mukaan r-a-u-h-a-l-l-i-s-e-e-n tahtiin. Kaikki on sujunut erinomaisesti. Lapsella on hyvä olo ja me olemme kaikki enemmän kuin tyytyväisiä.

Siis loppu hyvin, kaikki hyvin. Mutta kyllä se vaati kärsivällisyyttä.

____________

Jottei tarhatilanteesta saa aivan väärää kuvaa, korostan nyt vielä, että Münchenin sisälläkin paikan saamisen vaikeus riippuu huomattavasti kaupunginosasta, perheen tilanteesta, lapsen iästä, omasta kontaktiverkostosta sekä mahdollisesti hakijan kielitaidosta. Kuten kartasta voi omin silmin todeta, tarhoja näiltä kulmilta kyllä löytyy.

Lapsiperhe maailmalla

Luin tässä hiljattain aivan erinomaisen artikkelin ulkomailla asumisesta ja lapsiperheistä. (Löytyy täältä.) Yleensä ärsyynnyn teksteistä, jotka trendikkäästi lupaavat viisi tai seitsemän tai kolmetoista asiaa jotain todella raflaavaa. Ne kun niin kovin harvoin täyttävät otsikon asettamat odotukset. No, tällä kertaa oli mukavaa olla väärässä. Kirjoittaja on onnistunut pukemaan täsmällisesti sanoiksi monta asiaa, jota olen itse pyöritellyt takaraivossa, mutta jotka eivät ole oikein löytäneet muotoa.

”1. Having a child in a new country with a different health care system and with different customs, culture and language can be challenging.”

En voi millään tavoin moittia raskaudenseurantaa tai synnytyskokemusta Yhdysvalloissa. Miehen työn ansiosta meillä oli markkinoiden parhaat sairasvakuutukset, jotka kattoivat aivan kaiken mahdollisen. Saimme vapaasti valita sairaalan ja nirsoilla sellaisista melko turhanpäiväisistä asioista kuin aamupalatarjoilut, keisarinleikkauksien prosenttiosuus kaikista synnytyksistä ja perhehuone, jonne myös tuore isä sai jäädä yöpymään. Kolmen expat-vuoden jälkeen englanniksi viestiminen onnistui ilman pienintäkään ongelmaa myös supistusten aikana – sikäli kun supistusten aikana nyt pystyy kommunikoimaan yhtään millään kielellä. Vierailumme yliopistosairaalan asiakkaina oli lyhyehkö, mutta kaikin puolin miellyttävä.

Lapsen saaminen osui myös sikäli hyvään ajankohtaan, että olisimme joka tapauksessa joutuneet muuttamaan miehen uuden työn takia ja tiesin, ettei vieraalla kielellä työskentely tulisi olemaan heti mahdollista. Olisin joka tapauksessa ollut jonkin aikaa kotona ennen kuin arjen palaset olisivat loksahtaneet kohdilleen. Yhtä hyvin saatoin ”pyöritellä peukaloita” äitiyslomalaisena. Mutta sosiaalisten verkostojen kannalta muutto tuli todella hölmöön saumaan.

”2. Make sure to develop a personal network for emotional support that includes staying in touch back home and making new friends in the host country.”

Washingtonissa meillä oli kohtuullisen laaja ystäväpiiri, monen ikäisiä ja monen taustaisia ihmisiä, joiden kanssa oli vähitellen edetty small talkista henkilökohtaisen keskustelun tasolle. Vauvakeväänä kuljimme mahat pystyssä puolen tusinan muun ulkosuomalaisen kanssa ja jaoimme kokemuksia mm. synnytyspeloista, ensimmäisestä syvästi traumatisoivasta Babies’R’Us-ostosvierailusta ja lastenvaunujen kulttuurisidonnaisuuksista. (Amerikkalaisissa lastenvaunuissa on yleensä vain sovitin autonistuimelle, koska suuressa osassa maata ei ole tapana tehdä vauvan kanssa pitkiä vaunukävelylenkkejä. Pohjoismaisittain autonistuinta taas pidetään epäergonomisena ja suorastaan vastuuttomana vaihtoehtona.) Vielä muuttolaatikoiden keskellä söimme kavereiden rakkaudella ensimmäisiä vauvaviikkoja varten pakastimeen valmistamia ruokia ja kävimme iltaisin soittamassa kvartetteja bébé kainalossa.

Kun muuttokuorma lähti, tömähdimme sosiaaliseen tyhjiöön. Emme tunteneet ketään, emme osanneet kunnolla kieltä, emmekä oikein päässeet jyvälle uudesta ympäristöstä. Yritimme kyllä laiskanlaisesti hankkia jonkinlaisia sosiaalisia kontakteja, mutta tosiasiassa olimme niin kädet täynnä töitä lapsiperheeksi opettelemisen kanssa, ettei verkostoitumiseen riittänyt energiaa. Puolitutuille naapureille ei oikein tuntunut luontevalta avautua yösyötöistä tai sormiruokailuista, eikä se saksaksi olisi onnistunutkaan. Jälkikäteen ajatellen selvisimme maahan asettumisen teknisestä puolesta erinomaisesti, mutta tunnetasolla vedimme muuton läpi hampaat irvessä ja silmät viiruina, ongelmasta toiseen sinnitellen. Paikallista ulkosuomalaisyhteisöä tai miehen työpaikan relokaatiopalveluita emme voi tästä syyttää – meillä ei vain ollut tarpeeksi voimia kaikkiin samanaikaisiin muutoksiin.

”3. Adjust to the thought of hiring a babysitter, a stranger caring for your child.”

Babysitterin palkkaaminen ei pitänyt olla mikään ongelma. Ilmoitus nettiin, lapsi hoitajan kainaloon ja kips kaps vanhemmat viettämään parisuhdeaikaa. Mutta lapsi olikin vierastavaista sorttia ja tuoreita vanhempia hirvitti jättää jälkikasvua hoitajalle, jonka kanssa ei ollut vahvaa yhteistä kieltä. Miten sitteri ohjeistetaan, kun emme tunne paikallisia tapoja? Miten hän suhtautuu lapsen itkuun tai kiukutteluun? Ymmärtävätkö hoitaja ja lapsi toisiaan millään tavoin? Kehen vieraassa maassa ylipäätään osaa luottaa? Ikävältä tuntunut tehtävä jäi aivan liian pitkäksi aikaa roikkumaan to do -listojen häntäpäähän, vaikka perhedynamiikkaa ajatellen se olisi ollut erinomainen investointi. 

”4. Investigate cultural differences in child care and child-rearing between your culture and the host country to avoid misunderstandings that might lead to a visit from social services.”

Vaikka en aivan sosiaaliviranomaisten kotikäyntiä odotakaan, ympäristön realiteetteihin ja normeihin sopeutuminen on tosiaan ollut lapsen kanssa hyvin erilainen prosessi kuin edellisellä kierroksella työssäkäyvänä aikuisena. Tietenkään kaikki asiat eivät ole toisin – lasten kasvussa on paljon universaaleja piirteitä – mutta eroja tulee silti vastaan, ja usein yllättävissä kohdissa. Omista mielihaluista ei tee kovin tiukkaa tinkiä silloin kun kaupasta ei löydy rahkaa tai mämmiä, mutta kun yrittää nälkäinen vauva sylissä tihrustaa vellijauhopurkin kyljestä tuoteselostetta ja samalla ymmärtää, miksi alle vuoden ikäisen velliin ylipäätään pitää laittaa suklaahippuja, kulttuurierot iskevät silmille voimalla. Lapselleen kun haluaisi vain parasta, ja joskus sen tarjoaminen vieraassa kulttuurissa on mahdottoman hankalaa.

Toki monet alkuvaiheen kompastelut johtuivat nekin vain kielitaidon rajallisuudesta, kun tavaroita ei osannut etsiä oikeilla nimillä, oikeista hyllyistä tai oikeista kaupoista. Ja joskus niitä ei vain ollut olemassa. Mitäpä siihen, Siperia opettaa. Mistä pääsemmekin listan viimeiseen kohtaan.

”5. Having and raising children abroad, in a culture different from yours, is both a challenge and an enriching learning experience.”

Pian muutosta on kulunut kaksi vuotta. Alun huimaus on tasoittunut, saksantaito on edennyt harppauksin ja moni käytännön asia on järjestynyt parhain päin. Mikä tärkeintä, meille kullekin on kehittynyt omia pikku kotkotuksiamme: lempireittejä, lempipaikkoja, lempiravintoloita, lempitapoja juhlistaa vapaahetkeä. En sanoisi, että olemme täysin kotiutuneet, mutta jonkinlainen kavioura kotikorttelin ympärille on sittenkin muodostunut. 

Tiedän että edessä on vielä monta oivallista tilaisuutta hiusten repimiseen, kun lapselle aletaan metsästää tarha- ja myöhemmin koulupaikkaa ja kun taas toivon mukaan lähivuosien aikana siirrymme kotiäitiviritelmästä kahden työssäkäyvän aikuisen dynaamiseksi talousyksiköksi. Joitain näitä ”elämää rikastuttavia haasteita” on parempi olla ajattelematta etukäteen. Mutta kieltämättä sittenkin tuntuu hauskalta, että seikkailu jatkuu edelleen ja saamme elää tätä jännittävää ja monipolvista expat-elämäämme nyt jo toisessa ennalta tuntemattomassa maassa. Muuttoa maasta toiseen vauvavaiheessa en kuitenkaan suosittele – ainakaan heikkohermoisille. 

Kolmion kulmista

Eräänä iltana lapsi alkoi täysin ilman ennakko-oireita oksentaa. Sitä sattuu; lapset ovat joskus kipeänä ja kun tarpeeksi usein maistaa uteliaisuuttaan lapiollisen hiekkakakkua, olisihan se merkillistä jos vatsa ei edes joskus protestoisi. Mutta me vanhemmat, suomalaisen kulttuurin kasvatit ja itse monta vatsatautia nähneet, aloimme yhdessä tuumin laskea, mitä lapsi oli syönyt viimeisen kahdentoista tunnin aikana. Kävimme läpi jääkaapin sisältöä ja varmistelimme parasta ennen -päiväyksiä. Vasta parin tunnin jälkeen keskustelun suunta kääntyi ja päädyimme sittenkin epäilemään virustartuntaa ruokamyrkytyksen sijaan.

Suomessa ruokamyrkytys on harvinaislaatuinen katastrofi, joka tapahtuu kun jätevesipuhdistamon hana käännetään väärään asentoon tai sähkökatko pääsee sulattamaan pakastealtaan. Yhdysvalloissa ruokamyrkytys on melko tavallinen sairaslomaperuste, jokseenkin samalla linjalla kohtuullisen flunssan, selkävaivojen tai migreenin kanssa.

Ihan kuin emme olisi aivan hoksanneet, että asuinmaa on tosiaan vaihtunut. Vieläpä jokin aika sitten.

Samaa sarjaa on silmääni kehittynyt lahjomaton ötökkätutka. Varmistan alitajuisesti ainakin viikottain, ettei seinällä häivähtänyt varjo, pöydän alle vierinyt rakennuspalikka tai muu tumma juonne huoneen kulmassa ollut sittenkin torakka. En ole nähnyt suuresti kammoamiani miehen peukalon kokoisia amerikkalaistorakoita sen jälkeen kun pakkasimme muuttolaatikot Washingtonissa, mutta jossain loogisen järjen perukoilla vaanii edelleen kivikautinen metsästäjä valmiina hyökkäämään kotiluolaan tunkeutuneen ötökän kimppuun.

Kun erehdyn moittimaan itseäni ihan kaheliksi tästä torakkakyttäyksestä, puolisoni kertoo kärsivänsä samanlaisesta elohiirestä pupillin reunalla. Sarvekkaat eivät hevillä unohdu lihasmuistista. Ylpeinä muistelimme maineikkaimpia saalistusvoittojamme ja huippuunsa hiottua tiimityötä. Sinä otat saappaan ja minä imurin. Tyylipisteitä ei jaeta, lopputulos ratkaisee.

Meistä on tullut kolmioita.

”I’m a triangle” -meemi on näppärä maallikkoteoria siitä, millä tavoin ulkomailla asuminen muuttaa ihmistä peruuttamattomasti. Lyhykäisyydessään se menee jotenkin näin:

Muuttaja voi olla lähtiessään ympyrä; oman kulttuurinsa tuote ja pääpiirteissään aivan samanlainen kuin kaikki maanmiehensä. Mutta muuttaessaan neliökulttuuriin ympyrä ei enää mahdukaan uuteen ympäristöön. Muiden kulmat ovat tiellä. Niinpä ympyrä vähitellen – joko vapaaehtoisesti tai pakon sanelemana – alkaa sopeutua ja suoristua. Neliökulttuurissa hän on aina jollakin tavoin ulkopuolinen, eikä hänestä koskaan tule neliötä. Sen sijaan hän muuttuu jatkuvien törmäysten myötä joksikin uudeksi: kolmioksi.

Kolmio selviää uudessa ympäristössään, viihtyykin ehkä, ja kotiutuu. Kunnes sitten koittaa päivä, jolloin kolmio pakkaa matkalaukkunsa ja palaa alkuperäiseen kotimaahansa, mutta säilyttää uudet kulmansa.

Eikä olekaan enää ympyrä ympyröiden joukossa.

Viimeksi tällä viikolla istuin liikennevaloissa, aikeissa kääntyä oikealle. Yritin epätoivoisesti muistaa, missä maassa olin ja saiko täällä taas kääntyä punaista valoa vastaan vai ei. (Oikea vastaus: Suomessa ja Saksassa ei, Yhdysvalloissa tietyissä osavaltioissa kyllä.)

Keskustelimme tästä kolmioaiheesta puolison kanssa ja olimme yhtä mieltä siitä, että teoria on kummallisen simppeli saamaansa huomioon nähden. On varmasti ihan totta, että paluumuuttajan kulttuurishokki iskee nurkan takaa palleaan juuri siksi, että näennäisesti tuttuun ympäristöön muuttaessa sitä ei osaa odottaa. Mutta kyllähän aikuisen elämässä on monta muutakin asiaa, jotka muuttavat maailmankuvaa rajusti ja peruuttamattomasti (perheen perustaminen, huhuu?). Ei maasta- tai maahanmuutto ole siinä suhteessa mitenkään ainutlaatuista. Pidän sitä paitsi surullisena ajatusta, että aikuisen ihmisen persoona olisi niin jäykkärakenteinen ja yksiulotteinen, että sitä pystyisi kuvaamaan mitenkään luontevasti parilla geometrisella kuviolla.

Mutta siinä ollaan kyllä oikeilla jälijllä, että jotain näiltä matkoilta jää aina takataskuun – myös sellaista mitä ei ollut välttämättä tarkoitus kantaa mukana.

Kevään valo

Vuoden vaihteessa jokin muuttuu. Kielitaito nytkähtää odottamatta eteenpäin; ihan kuin olisi junnattu kuukausitolkulla liian pienellä vaihteella, ja nyt turhautuneesti ulvonut moottori saadaan taas rullaamaan. Ympärille ilmestyy tuttuja, joihin törmätään säännöllisesti ja jotka alkavat pidemmän Suomen-matkan aikana kysellä perään. Lapselle löytyy sattumalta ihan naapurista herttainen osapäivähoitaja ja arki saadaan rullaamaan sujuvammin. Omatkin tulevaisuudensuunnitelmat alkavat taas kiinnostaa. Eteisen lamppuun tulee lisää watteja, tai ainakin näkö terävöityy ja värit kirkastuvat.

Kulttuurishokin pahin suvantovaihe on ohitettu.

Vaikka järjen tasolla tietysti ymmärtää, että kotiutuminen on prosessi, jota ei voi kiirehtiä tai ohittaa pelkällä tahdon voimalla, on se silti itsenäiselle aikuiselle kova paikka myöntää, kuinka irralliseksi ja avuttomaksi voi vieraassa paikassa itsensä tuntea. Eikä asettuminen ei ole tasainen ylämäki, vaan jyrkkä ja epätasainen portaikko.

Ensimmäinen porras on ylitetty, kun lähimpään ruokakauppaan löytää eksymättä ilman karttaa. Pari askelmaa myöhemmin ei enää tarvitse varmistaa etukäteen pysäkiltä, minkä numeroinen bussi kulkee kodin suuntaan. Siinä vaiheessa olo alkaa olla aika mukava, kun voi miettimättä nimetä ainakin yhden suosikkiravintolan ja sieltä yhden mieluisaksi todetun annoksen. Ja sittenkin saattaa kulua vielä raivostuttavan paljon aikaa, ennen kuin ruokakaupan hyllyjärjestyksen logiikka on kokonaisuudessan auennut ja iltapäivälööppien etunimillä tituleeratut julkkikset tulevat tutuiksi. Lopulta kun ympäristön paikallisylpeydelle ei ole enää tarvetta kohotella kulmakarvoja, ollaan jo pitkällä.

Pidän kovasti tästä uudesta kotikaupungista. Keskiaikaviittauksilla flirttaavista munkkivaakunoista ratikoiden kyljessä. Humoristisista roskapöntöistä, jotka tervehtivät käyttäjiä jäykän kunnioittavasti ”Grüß Gott”. Vanhan keskustan kiemuraisesta katurakenteesta. Englischer Gartenin leppoisasta kuhinasta aurinkoisina päivinä. Jopa kaupunkilaisten itsetietoisesta konservatiivisuudesta, joka on seurausta siitä vahvasti juurruttavasta tiedosta, että omat esi-isät asuivat näillä seuduilla jo lähes tuhat vuotta sitten.

Mutta joka viikko opin edelleen jotain uutta. Esimerkiksi viime viikolla hoksasin lähikaupassa neljännen pestohyllyn. (Pestopurkin voi tämänhetkisten tietojeni mukaan ostaa kaupan oman säästötuotemerkin öljyvalikoiman vierestä, makaroniosastolta ketsuppien kyljestä, luksusoliivisäilykkeiden läheltä ja tuorepastaosastolta. Hintaeroa halvimman ja kalleimman sijainnin välillä on pari sataa prosenttia.) Edellisellä viikolla selvisi, että kengännauhoja voi ostaa ketjukenkäkaupoista ja suutarilta, mutta ei hienommista kenkäputiikeista. Myös sekatavarakauppa Rossmann myy tavallisimpia kengännauhatyyppejä, mutta ne eivät löydy kenkäplankkien vierestä, kuten voisi kuvitella, vaan wc-hajustehyllystä.

Arjen absurdit ongelmat voittavat piilokameran mennen tullen.

Mutta nyt kun kulttuurishokki on hellittänyt otteensa, niille jaksaa taas nauraa.