Vielä on kesää jäljellä

Elokuu. Koululaiset ovat pakanneet laukkunsa ja teroittaneet värikynät, telkkarissa mainostetaan monivitamiineja ja kuntosalikortteja. Mustikkasato on tietysti jo ajat sitten kypsynyt, seuraavaksi odotellaan kanttarelleja. Syksy kolkuttelee ovella ja paluu arkeen on koittanut.

Paitsi että ei ole. Ei saa olla. Baijerissa juhlittiin lukukauden päättäjäisiä viime perjantaina ja kesäloma on vasta hädin tuskin päässyt alkuun.

Saksan osavaltioiden kesälomakierrossa etelä vetää aina perää. Vaikka lämpimät kelit jatkuvat yleensä pitkälle elokuun puolelle, valon värissä on täälläkin tapahtunut jo pieni muutos ja iltaisin alkaa vähitellen tulla taas hämärää. Puiden vihreä ei ole enää yhtä syvä ja voitonriemuinen. Tuntuu, että kesä on sittenkin jo mennyt, hiipinyt huomaamatta ohi sillä välin kun on itse istunut toimistossa hikoilemassa.

Kesä on suomalaisessa vuodenkierrossa niin tärkeä ja odotettu ajanjakso, ettei siihen osaa suhtautua oikein neutraalisti. Kesää odotetaan kuin lapsuuden joulua ja siitä nautitaan vaikka sitten hampaat irvessä – ja nimenomaan kesä-heinäkuussa. Jopa työterveyslääkäri kehottaa lehdessä varaamaan lomailuun tänä valoisana vuodenaikana vähintään kolme, mieluiten neljä viikkoa yhteen menoon, jotta keho ja mieli varmasti ehtivät toipua talven rasituksista. Seuraavan kesän lomasuunnitelmista on ihan normaalia alkaa keskustella tammikuussa.

Ensimmäisenä työkesänä Yhdysvalloissa ymmärsin, ettei tällainen ajattelutapa ole universaali. Kukaan ei kysellyt tai kertonut lomasuunnitelmistaan, ei tammikuussa, ei huhtikuussa, ei vielä juhannuksenakaan. Ainostaan yksi kollega piti lomaa – peräti viikon – ja sitä jaksettiinkin sitten päivitellä kiitospäivään asti. Toisaalta lomaa ei sen kummemmin osannut kaivata, kun sitä eivät muutkaan viettäneet.

Saksalaiset ovat toista maata. Lomista pidetään tiukasti kiinni, ja esimies jaksaa muistutella, ettei loman aikana työsähköposteihin tule koskea pitkällä tikullakaan. Lomalta paluusta ei sentään tarvitse maksaa erillistä rahapalkintoa työntekijöille, mutta joko kesä- tai marraskuun paikassa on silti tapana pienellä bonuksella kompensoida vapaiden aiheuttamia ylimääräisiä kustannuksia. Yksi iso ero kuitenkin on: kahta viikkoa pidempää yhtämittaista poissaoloa ei hyväksytä kuin poikkeustapauksissa, ja silloinkin yleensä vain koululaisten vanhemmille.

Täällä monen eri kulttuurin puristuksissa koko kesä alkaa kuitenkin tuntua fiktiolta. Se pitää suorittaa läpi samanlaisella harmaalla pieteetillä kuin muutkin suomalaiset vuodenkulusta muistuttavat rituaalit, joita paikalliset eivät ymmärrä. Maauimala, mansikat, marenkikakku. Jäätelö, juhannuskokko, paljaat jalat. Riippukeinu, romaani, ruskettunut nenänpää.

Check, check, check.

Sitten voidaankin siirtyä odottamaan Oktoberfesteja ja räntäsadetta.

Teitittelystä

Tässäpä teille klisee: saksalainen yhteiskunta on hierarkkinen ja jokseenkin konservatiivinen. Vieraita ihmisiä teititellään aluksi, mutta riittävän ajan kuluttua voidaan keskinäisestä sopimuksesta siirtyä sinutteluun.

Haha. Sehän onkin yksinkertaista. Hahhahhahaa.

Se on totta, että esimiehiä tai itseä vanhempia henkilöitä on lähtökohtaisesti turvallisinta teititellä, mutta siihen se logiikka sitten loppuukin. On työpaikkoja, joissa ehdottomasti teititellään ja työpaikkoja, joissa sinutellaan, sekä vielä paikkoja, joissa tehdään kumpaakin sopivasti fiilispohjalta ja tarpeen mukaan.

Nykyinen työpaikkani on näitä viimeisiä.

Pari vuotta sitten tiimin sisällä sovittiin erittäin muodollisesti virkistyspäivän yhteydessä, että tästä lähin sitten sinutellaan kaikki toisiamme*. Tarjouksesta oli toki lupa kieltäytyä, mutta vastustus murtui ryhmäpaineen alla. Sääntö koskee kuitenkin vain lähimpiä työkavereita, ja heitäkin vain siksi, että aiemmin teitittelyä vaatinut änkyrä sattuu olemaan väliaikaisesti muissa tehtävissä eikä siksi ollut estämässä kehityksen kehittymistä.

Jonkinlaista muutosvastarintaa jäi kuitenkin kytemään, sillä osa työkavereista käyttää edelleen sähköposteissa puolimuodollista (ja kieliopillisesti virheellistä!) versaalimuotoa ”Du” niin esimiehelle kuin samanikäisille ja jopa nuoremmille kollegoille – huolimatta siitä, että pomo kirjoittaa itse jo ihan sujuvasti takaisin ”du”. Tästä seuraa, että jokaisen sähköpostin kieliasu pitää muokata erilaiseksi sen mukaan, keitä kollegoita sattuu olemaan cc:nä.

Muiden tiimien välillä on silti edelleen turvallisinta ensin teititellä ja odottaa vastapuolen ehdottavan sinutteluun siirtymistä. Yleensä suunnilleen samanikäiset vastaavat jo ensimmäiseen tai toiseen meiliin tuttavallisesti, ja tyypiltään leppoisat vanhemmat kollegat saattavat jopa vähän loukkaantua, jos sinuttelutarjousta ei ota riittävän innokkaasti vastaan. Jos kumpikaan osapuoli ei ota asiaa suoraan puheeksi, sähköpostitse voi sinutteluun siirtyä myös jättämällä ensin vaivihkaa lopputervehdyksestä sukunimen pois ja katsomalla, miten vastapuoli reagoi.

Välillä tällainen hienovarainen vihjailu menee kyllä sellaiseksi menuetiksi, että sähköpostien sisältö jää vähemmälle huomiolle. Erään itseäni nuoremman asiakkaan kanssa vaihdoimme projektin aikana kevyesti satakunta meiliä, mutta teitittelimme silti, koska kumpikaan ei lopulta halunnut kohdella toista (rahoittajaa / yhteistyökumppania) vahingossa epäkunnioittavasti ja koska tietyn pisteen jälkeen totuttua tapaa oli enää vaikea muuttaa. Erään etäisemmän kollegan kanssa välttelen meilien kirjoittamista ylipäätään, koska hän on paitsi selvästi minua iäkkäämpi, esimiesasemassa ja väitellyt ja lisäksi vielä puhuttelee minua viesteissään ”Frau” (viittaa teitittelyyn), hän allekirjoittaa hyvin muodolliset sähköpostinsa etunimellä ja sukunimen lyhenteellä (viittaa sinutteluun). En tiedä mitä vastata, joten teitittelen ja sinuttelen vuoroviestein. Se ei varmaan ole paras ratkaisu.

Oikein hankalaksi tilanne menee, kun ei enää kykene muistamaan, kenen kanssa oltiin suoraan tai epäsuoraan jo sovittu sinuttelemisesta. Sellaisten kollegoiden kanssa, joihin on yhteydessä vain sähköpostitse ja harvakseltaan, näin voi hyvinkin käydä. Tai silloin, kun puhutaan kolmannesta, ei-läsnäolevasta henkilöstä, joka yhden keskustelijan kanssa sinuttelu- ja toisen kanssa teitittelyväleissä. Tai kun kirjoittaa sähköpostia joukolle, josta osaa itse sinuttelee ja osaa teitittelee, jolloin persoonapronominit ja verbit on kirjoitettava teoriassa kahteen tai jopa kolmeen kertaan: ”Ihnen/Euch/euch” ja ”wenn Sie/ihr möchten/möchtet, …” Vääränlainen puhuttelu on tilanteesta riippuen joko lievästi kiusallista, todella tökeröä tai syy siihen, että sähköpostiin ei tule kohtuullisessa ajassa (tai lainkaan) vastausta.

Kaiken tämän päälle tulee saksalaisten raivostuttava ihastuttava tapa toistella vastapuolen nimeä tervehdysten ja hyvästien yhteydessä. Kun kahvihuoneessa tapaa aamu-unisena vähän vieraamman kollegan, on hyvän ilmapiirin ja yhteistyöhalukkuuden säilyttämiseksi syytä todella nopeasti muistaa, minkälaisiin puhutteluväleihin viimeksi jäätiin ja mikä oli kollegan etu- ja sukunimi. Anonyymiin suomalaiseen ”hei”-kulttuuriin tottuneelta se on aika paljon vaadittu.

Miten ihmeessä saksalaiset pysyvät kärryillä kaikista näistä sosiaalisista kiemuroistaan?

*Tämä radikaali ehdotus tosiaan kirjattiin pöytäkirjaan aamupäivän ensimmäisenä ja mahdollisesti tärkeimpänä päätöskohtana. Se oli ensimmäinen työpäiväni talossa – sain tiimistä aika erikoisen ensivaikutelman.

Kantapäät maahan

Saksalaisia pidetään yleisesti pikkutarkkoina, sääntöjä noudattavina byrokraatteina (tässä esimerkki, taas Hesarista). Saksalainen odottaa vaikka keskellä yötä suojatiellä valojen vaihtumista. Saksalainen ei myöhästy koskaan, oli sitten kyseessä virkamies tai juna. Saksalainen sakottaa vanhempia, jotka yrittävät lähteä lastensa kanssa lomalle ennen kuin kouluvuosi on virallisesti loppu. Säännöt ovat olemassa, jotta niitä noudatetaan, eikä säännöistä neuvotella.

(Koulupakko onkin mielenkiintoinen aihe, pitää palata siihen myöhemmin.)

Sitä suurempi yllätys on ollut huomata, että saksalaisilla on itseasiassa varsin joustava käsitys sääntöjen noudattamisesta. On sääntöjä ja on totunnaisia tapoja kiertää sääntöjä.

Keskeinen muuttuja on tietää, koska sääntöjä on tarkoitus noudattaa ja koska ne voi vain ohittaa, kunhan hoksaa avata suunsa tai pitää sen visusti kiinni oikeassa kohdassa.

Olin tässä eräänä päivänä ilmoittautumassa työväenopiston kurssille. Paikallinen työväenopisto on hämmentävä yhdistelmä modernia MOOC-idealismia (nettisivut) ja todella kulahtanutta neuvostorealismia (ilmoittautumisjärjestelmä). Osalle kielikursseista ei voi ilmoittautua netissä, koska papereita, jotka täytyy omin käsin allekirjoittaa ja virkailijoita, joiden täytyy omin korvin kuulla, että tosiaan osaat kieltä kurssivaatimusten tasoisesti.

Seisoimme siis pitkän työ- ja tarhapäivän jälkeen lapsen kanssa jonottamassa vuoroamme. ”Jono” oli hajanainen ryhmämuodostelma, jossa osa joukosta odotti vuoroaan oikean- ja osa vasemmanpuoleisen oven luo. Ei vuoronumeroita, ei koordinointia, ainoastaan vahva luotto siihen, että kukaan läsnäolevista ei varmaankaan käytä jonotilanteen epämääräisyyttä hyväkseen ja kiilaa eteen. Ja siihen, että ovi oli juuri se, jonka takana tämän asian kanssa kuuluikin jonottaa, eikä joku muu.

Ilmoittautumisten vastaanottaminen kesti aivan käsittämättömän kauan. Seisoimme viraston oven takana puoli tuntia. Eväät oli syöty, oli höpötetty päivän kuulumiset, leikitty hämä-hämä-häkkiä ja laulettu mörrimöykkyä. Seisoimme tunnin. Lapsi alkoi käydä kärsimättömäksi. Enää ei huvittanut leikkiä, kenkä hiersi ja janokin vaivasi. Jono ei ollut pitkään aikaan edennyt yhtään, ja aina kun alkoi näyttää meidän vuoroltamme, takavasemmalta kiilasi raivoisasti mylvien ohi joku muu, joka oli jo odottanut paljon, paljon pidempään. Ehkä olikin, tai ehkä ei.

Kun kello nakutti toista tuntia, viraston ovesta kurkkasi ulos virkailija, tarkoituksenaan kartoittaa jonotilannetta. Vuorollani selitin hänelle kuuliaisesti, mille kurssille olin tulossa ilmoittautumaan. Ja kuinka ollakaan, virkailija keskeytti selostukseni kertoakseen, ettei tänne kursseille nyt noin vain marssita sisään. Tarvitaan todistuksia aiemmista kurssisuosituksista, tietokoneella suoritettavia tasokokeita, leimoja ja allekirjoituksia. Tasokokeen saisi suorittaa seuraavana päivänä, tervetuloa vain, jono löytyy sitten 2. kerroksesta.

Mikä lie minuun, muuten rauhalliseen ihmiseen iskenyt, kun tömäytinkin kantapäät maahan ja kieltäydyin lähtemästä yhtään minnekään. Jos todistuksia kerran halutaan, siitä olisi kyllä syytä ilmoittaa, hyvä rouva, asiakkaille etukäteen. Nettisivuilla ei tällaista oltu mainittu. Minulla ei todellakaan olisi aikaa tulla tänne toista kertaa seisomaan koko iltaa jonossa, enkä varmasti lähde mihinkään tasokokeeseen lapsen kanssa.

Virkailija veti silmät viiruun, sanoi tarkistavansa, oliko haluamallani kurssilla ylipäätään  tilaa ja luikahti konsultoimaan kollegaansa. Vielä muutama minuutti kiukkuista puhkumista ja kollega haki minut – jonon ohi! – virastoon, jossa allekirjoitin ilmoittautumiskaavakkeen. Noin vain, suit sait ilman yhtäkään leimaa tai todistusta. Henkilötodistukseksi olisi oikeastaan pitänyt olla passi, mutta jotenkin se suomalainen ajokorttikin nyt tällä kertaa kelpasi. Koko prosessi läpi kahdessa minuutissa.

Ulkona olin paitsi edelleen tuohtunut, myös hiukan hämmentynyt. Mitä oikein tapahtui? Onko minusta tulossa saksalainen? Sääntöjä täällä kyllä noudatetaan, mutta ilmeisesti säännöt määrittelee se, joka riittävän kiukkuisesti jaksaa inttää olevansa oikeassa.

Lapsen kanssa virastossa

IMG_7159e

Tarvitsin virkatodistuksen. Olimme lapsen kanssa liikkeellä omasta mielestäni hyvissä ajoin aamupäivällä, mutta jono viraston ovella ulottui jo jalkakäytävälle asti. Ovensuussa vastassa oli nyreä korsto Securitaksen takki yllään. Ennen kuin ehdin kysyä mitään, hän ilmoitti napakasti, että päivän vuoronumerot oli jo jaettu ja että ilman numeroa virastoon ei olisi mitään asiaa. Viisainta olisi palata seuraavalla viikolla ja tulla tällä kertaa heti aamusta.

Minkä jälkeen hän kaivoi taskustaan pinkin sammakkokäsinuken.

Sammakko laskeutui lapsen kasvojen tasolle ja tervehti ystävällisesti. Hän kertoi lapselle rauhallisella isoisänäänellä, että virasto oli valitettavasti jo ihan täynnä, mutta että me voisimme äidin kanssa tulla uudestaan toisena päivänä. Sammakko pahoitteli kovasti, että emme tällä kertaa päässeet virastoon hoitamaan asioita, mutta toivotti lapsen kovasti tervetulleeksi seuraavalla kerralla.

Lähtiessä myös äitiä hymyilytti.

Saksalaisia ei ehkä pidetä erityisen lapsiystävällisenä kansana, mutta omat kokemukseni ovat kyllä voittopuolisen positiivisia. Kadulla lapselle hymyillään ja vilkutetaan päivittäin, ja julkiset kiukkukohtaukset kirvoittavat ennemmin myötätuntoisia katseita kuin mulkoilua. Useimpiin virastoihin – myös tähän, jonne emme nyt tällä kertaa mahtuneet – on kaksi erillistä jonoa, joista lyhyempään ohjataan ilman nurinoita eläkeläiset ja liikuntarajoitteiset, isovatsaiset äidit ja lastenvaunujen kanssa hikoilijat. Jos pikajonoon oikeutettu kanssakansalainen ei itse hoksaa käyttää mahdollisuutta hyväksi, muut jonottajat kehottavat häntä etuilemaan. Siitä huolimatta, että normaalijonoissa joutuu normaalipäivänäkin tuskailemaan useita tunteja, ja etuilijat tietysti pidentävät odotusaikaa entisestään.

Erityisesti nälkäinen vauva kainalossa osasin arvostaa paikallisten huomaavaisuutta, mutta myönnettävä on, että vilkkaan leikki-ikäisenkin jonotuspinna on vielä aika lyhyt. Olen siis kiitollisena ottanut vastaan lapsiperheiden etuoikeudet, vaikka jonossa oikaiseminen edelleen vähän hävettääkin. Onhan se lopulta kaikkien etu, että kyllästynyttä/väsynyttä/nälkäistä tai ihan muuten vain äänekästä lasta ei pidetä väkisin tilassa, jossa juokseminen, kiipeily ja iloinen kiljahtelu vain kiristävät tarpeettomasti kaikkien läsnäolijoiden hermoja.

Sitä en tiedä, onko viraston huomaavainen virkailija hoksannut ohjeistaa kiirepäivän vartijaa pakkaamaan taskuunsa pehmoleluja tai olisiko hän oivaltanut sen itsenäisesti, mutta ajattelin lähettää kirjallista palautetta ja kiittää erinomaisesta asiakaspalvelusta.

Sori, sori

Amerikkalainen koputtaa lasiovelle ja pyytää anteeksi. Kokoushuone on varattu seuraavalle käyttäjäryhmälle. ”Anteeksi, anteeksi. Olen todella pahoillani, että joudun tällä tavoin keskeyttämään, mutta nyt olisi valitettavasti meidän vuoromme. Voisitteko ystävällisesti viimeistellä tapaamisenne mahdollisimman nopeasti tai ehkä siirtyä jatkamaan toisaalla?”

— Totta kai, tulkaa vain. Me puhumme tässä vielä pari minuuttia, mutta siirrymme kyllä kohta muualle. Tervetuloa, tervetuloa.

Suomalainen koputtaa lasiovelle. Tarkkaan ottaen hän on seissyt oven takana hiljaisena odottamassa jo kymmenen minuuttia. Hän ei halua puhutella tarpeettomasti, vieraita ihmisiä varsinkaan. Vasta kun kellon viisari liikahtaa kahdentoista kohdalle, hän on valmis vaatimaan oikeuksiaan. Suomalainen avaa oven, nyökkää kelloa kohti ja odottaa reaktiota. Hän ei sano mitään.

— (Nyökkäys huoneeseen tulijalle.) Jahas, meidän pitääkin sitten lopetella.

Saksalainen koputtaa lasiovelle. Tuimasti, kulmat rutussa. Hän nostaa rannekellonsa näkyviin, naputtaa sitä terävästi ja tulee sitten omakätisesti avaamaan oven, auktoriteettia ja oikeassaolemistaan puhkuen.

— Hyvänen aika, anteeksi, anteeksi! Kellohan on jo… tosiaan, se on jo minuutin yli. Me olemme olleet yliaikaa. Anteeksi, anteeksi, tulkaa sisään vain. Me tästä lähdemmekin pikimmiten.

Siinäpä taas niitä, kulttuurieroja.

Unelma onnesta – Suomiloma vol. 1

Metsämansikoita, veneretkiä ja pienten hiekkaisten varpaiden tepsutusta pihamaalla. Aurinko paistaa kuin postikortissa, aalto liplattaa laiturin alla ja taivaalla kisailevat pääskyt ja sudenkorennot.

IMG_6639

Vietimme Suomessa rentouttavan kesäloman. Tapasimme perhettä ja ystäviä, söimme lapsuusherkkuja ja opetimme jälkikasvulle perinnetapoja, kuten saunomista ja marjanpoimintaa. Teimme päiväretkiä lähialueiden pittoreskeihin turistikohteisiin ja rapsutimme lampaita. Kas kun emme lompsineet Manskulla tuohivirsuissa vihtoja heilutellen.

IMG_6585e

Sellaista se joskus on, ulkosuomalaisen lomailu. Tullaan ja poimitaan kirsikat kakusta. Kuvitellaan, että tällaista grillailua, Marimekko-raitaa ja auringonpalvontaa se on aina elämä täällä.

Loman jälkeen palataan ruskettuneina (!) kotimaahan, joka on kyllä sekin muuten ihan kiva, mutta siitä ikävä, että siellä pitää maksaa laskuja, katsastuttaa auto ja ostaa vessapaperia. Toista se on siellä unelmiemme Suomessa.

Kolmion kulmista

Eräänä iltana lapsi alkoi täysin ilman ennakko-oireita oksentaa. Sitä sattuu; lapset ovat joskus kipeänä ja kun tarpeeksi usein maistaa uteliaisuuttaan lapiollisen hiekkakakkua, olisihan se merkillistä jos vatsa ei edes joskus protestoisi. Mutta me vanhemmat, suomalaisen kulttuurin kasvatit ja itse monta vatsatautia nähneet, aloimme yhdessä tuumin laskea, mitä lapsi oli syönyt viimeisen kahdentoista tunnin aikana. Kävimme läpi jääkaapin sisältöä ja varmistelimme parasta ennen -päiväyksiä. Vasta parin tunnin jälkeen keskustelun suunta kääntyi ja päädyimme sittenkin epäilemään virustartuntaa ruokamyrkytyksen sijaan.

Suomessa ruokamyrkytys on harvinaislaatuinen katastrofi, joka tapahtuu kun jätevesipuhdistamon hana käännetään väärään asentoon tai sähkökatko pääsee sulattamaan pakastealtaan. Yhdysvalloissa ruokamyrkytys on melko tavallinen sairaslomaperuste, jokseenkin samalla linjalla kohtuullisen flunssan, selkävaivojen tai migreenin kanssa.

Ihan kuin emme olisi aivan hoksanneet, että asuinmaa on tosiaan vaihtunut. Vieläpä jokin aika sitten.

Samaa sarjaa on silmääni kehittynyt lahjomaton ötökkätutka. Varmistan alitajuisesti ainakin viikottain, ettei seinällä häivähtänyt varjo, pöydän alle vierinyt rakennuspalikka tai muu tumma juonne huoneen kulmassa ollut sittenkin torakka. En ole nähnyt suuresti kammoamiani miehen peukalon kokoisia amerikkalaistorakoita sen jälkeen kun pakkasimme muuttolaatikot Washingtonissa, mutta jossain loogisen järjen perukoilla vaanii edelleen kivikautinen metsästäjä valmiina hyökkäämään kotiluolaan tunkeutuneen ötökän kimppuun.

Kun erehdyn moittimaan itseäni ihan kaheliksi tästä torakkakyttäyksestä, puolisoni kertoo kärsivänsä samanlaisesta elohiirestä pupillin reunalla. Sarvekkaat eivät hevillä unohdu lihasmuistista. Ylpeinä muistelimme maineikkaimpia saalistusvoittojamme ja huippuunsa hiottua tiimityötä. Sinä otat saappaan ja minä imurin. Tyylipisteitä ei jaeta, lopputulos ratkaisee.

Meistä on tullut kolmioita.

”I’m a triangle” -meemi on näppärä maallikkoteoria siitä, millä tavoin ulkomailla asuminen muuttaa ihmistä peruuttamattomasti. Lyhykäisyydessään se menee jotenkin näin:

Muuttaja voi olla lähtiessään ympyrä; oman kulttuurinsa tuote ja pääpiirteissään aivan samanlainen kuin kaikki maanmiehensä. Mutta muuttaessaan neliökulttuuriin ympyrä ei enää mahdukaan uuteen ympäristöön. Muiden kulmat ovat tiellä. Niinpä ympyrä vähitellen – joko vapaaehtoisesti tai pakon sanelemana – alkaa sopeutua ja suoristua. Neliökulttuurissa hän on aina jollakin tavoin ulkopuolinen, eikä hänestä koskaan tule neliötä. Sen sijaan hän muuttuu jatkuvien törmäysten myötä joksikin uudeksi: kolmioksi.

Kolmio selviää uudessa ympäristössään, viihtyykin ehkä, ja kotiutuu. Kunnes sitten koittaa päivä, jolloin kolmio pakkaa matkalaukkunsa ja palaa alkuperäiseen kotimaahansa, mutta säilyttää uudet kulmansa.

Eikä olekaan enää ympyrä ympyröiden joukossa.

Viimeksi tällä viikolla istuin liikennevaloissa, aikeissa kääntyä oikealle. Yritin epätoivoisesti muistaa, missä maassa olin ja saiko täällä taas kääntyä punaista valoa vastaan vai ei. (Oikea vastaus: Suomessa ja Saksassa ei, Yhdysvalloissa tietyissä osavaltioissa kyllä.)

Keskustelimme tästä kolmioaiheesta puolison kanssa ja olimme yhtä mieltä siitä, että teoria on kummallisen simppeli saamaansa huomioon nähden. On varmasti ihan totta, että paluumuuttajan kulttuurishokki iskee nurkan takaa palleaan juuri siksi, että näennäisesti tuttuun ympäristöön muuttaessa sitä ei osaa odottaa. Mutta kyllähän aikuisen elämässä on monta muutakin asiaa, jotka muuttavat maailmankuvaa rajusti ja peruuttamattomasti (perheen perustaminen, huhuu?). Ei maasta- tai maahanmuutto ole siinä suhteessa mitenkään ainutlaatuista. Pidän sitä paitsi surullisena ajatusta, että aikuisen ihmisen persoona olisi niin jäykkärakenteinen ja yksiulotteinen, että sitä pystyisi kuvaamaan mitenkään luontevasti parilla geometrisella kuviolla.

Mutta siinä ollaan kyllä oikeilla jälijllä, että jotain näiltä matkoilta jää aina takataskuun – myös sellaista mitä ei ollut välttämättä tarkoitus kantaa mukana.

Hiekkalaatikkokapina

Koko uudessa maassa asumisemme ajan olen potenut jonkinlaista epämääräistä levottomuutta erityisesti hiekkalaatikoilla ja leikkipuistoissa – tilanteissa, joissa ympärillä on omani lisäksi muita eri-ikäisiä lapsia ja heidän saksalaisia vanhempiaan. Ihan kuin maa olisi jotenkin vino tai ainakin kengistä toinen matalampi. En ole oikein osannut selittää.

Aluksi arvelin, että kyse oli kielitaidon vajavuudesta. Omaa lastaan puolustavalle aikuiselle on kova paikka jäädä sanattomaksi, kun natiivi taaperoikäinen aloittaa vuorovaikutuksen kieliopin rajoja uhmaavalla lapsenkielellään, eikä oma osaaminen yhtäkkiä riitäkään asianmukaiseen vastaukseen. Esimerkiksi kun isompi lapsi haluaa riuhtoa pienemmän pois keinusta päästäkseen itse keinumaan. Jotain napakkaa ja yksiselitteistä pitäisi pystyä sanomaan ja nopeasti sittenkin, mutta verbin pohdinta vie liiaksi aikaa ja tilanne menee ohi.

Mutta ei ongelma ollutkaan yksinomaan hidas imperatiivinmuodostus, vaan jotain monimutkaisempaa.

Hiekkalaatikolla ollaan auktoriteetin ytimessä. Lasten puuhia näennäisen sivusta seuraavat aikuiset muodostavat yhdessä moraalin ja oikeudenmukaisuuden etuvartion, joka varmistaa vakaalla kädellä, että niin omat kuin vieraatkin lapset omaksuvat yhteiset säännöt. Ei saa lyödä. Pienempiä varotaan. Kukin vuorollaan.

Sääntöjen kanssa on oltava järkkymätön, ja mahdolliset tulkintaerot selvitetään vaivihkaa aikuisten kesken, ei lasten kuullen. Hiekkalaatikkoyhteisön paheksunta pitää sooloilijat ruodussa.

Näissä säännöissä ei vain ole mitään universaalia.

Kun lapsi repii ymmärtämättömyyttään oman lapionsa pois toisen lapsen kädestä, kumpaa torutaan ja kumman tulee pyytää anteeksi? Kun isompi lapsi juoksee huolimattomuuttaan pienemmän kumoon, kumman vanhemmilla on oikeus puuttua asiaan sanallisesti tai tarttumalla lapsen hihaan? Onko tärkeämpää oppia jakamaan lelut ja antamaan toiselle vuoro, vai puolustamaan horjumatta oikeutta omaansa?

Aikuisten maailmassa mitättömiltä tuntuvat kahnaukset muuttuvat hiekkalaatikolla mammutin kokoisiksi. Ja sitähän ne oikeastaan ovat: hiekkalaatikolla lapset sosiaalistetaan niihin arvoihin, joiden mukaan heidän odotetaan toimivan koko kasvuikänsä, sikäli kun asuvat edelleen saman kulttuurin vaikutuspiirissä. Ja koska suurin osa hiekkalaatikkovanhemmista on tämän saman kulttuurin tuotteita, heille lasten sääntöjen hienovireisyydet ovat niin itsestäänselviä, että erimielisyyksiin tai väärinymmärryksiin ei oikeastaan ole muuta selitystä kuin vastapuolen tyhmyys tai kaiken käsityksen ylittävä moukkamaisuus.

Siinäpä melkoinen annos kulttuurista painetta toimia nopeasti oikein tilanteissa, joissa oma intuitio ja kokemus ohjaavat usein ihan eri suuntaan kuin paikalliset tavat. Tai tilanteessa, jossa itsekin vasta opettelee ensimmäisen lapsen myötä tunnistamaan, minkälaisia arvoja oikeastaan kannattaa.

Tässä, kuten kulttuurierojen kohdalla yleensäkin, on kaksi pätevää vaihtoehtoa. Voi vetää pipon syvemmälle päähän ja toimia kuten tekisi oman maansa hiekkalaatikolla, tietoisen sokeana ympäristön tyrmistykselle ja paheksunnalle. Se on aina pykälän verran helpompaa, jos mukana on samanmielisiä tukijoukkoja, joiden kanssa voi änkyröidä yhdessä.

Tai sitten voi päättää pitää tuntosarvia ylhäällä ja yrittää pala palalta kursia kokoon ymmärrystä paikallisen kulttuurin ajattelutavoista ja rakenteista. Ehkä onkin niin, että vasta hiekkalaatikon reunalla sitä oppii todella tietämään, millaiseen maahan sitä on tällä kertaa nenänsä lykännyt.

Kevään valo

Vuoden vaihteessa jokin muuttuu. Kielitaito nytkähtää odottamatta eteenpäin; ihan kuin olisi junnattu kuukausitolkulla liian pienellä vaihteella, ja nyt turhautuneesti ulvonut moottori saadaan taas rullaamaan. Ympärille ilmestyy tuttuja, joihin törmätään säännöllisesti ja jotka alkavat pidemmän Suomen-matkan aikana kysellä perään. Lapselle löytyy sattumalta ihan naapurista herttainen osapäivähoitaja ja arki saadaan rullaamaan sujuvammin. Omatkin tulevaisuudensuunnitelmat alkavat taas kiinnostaa. Eteisen lamppuun tulee lisää watteja, tai ainakin näkö terävöityy ja värit kirkastuvat.

Kulttuurishokin pahin suvantovaihe on ohitettu.

Vaikka järjen tasolla tietysti ymmärtää, että kotiutuminen on prosessi, jota ei voi kiirehtiä tai ohittaa pelkällä tahdon voimalla, on se silti itsenäiselle aikuiselle kova paikka myöntää, kuinka irralliseksi ja avuttomaksi voi vieraassa paikassa itsensä tuntea. Eikä asettuminen ei ole tasainen ylämäki, vaan jyrkkä ja epätasainen portaikko.

Ensimmäinen porras on ylitetty, kun lähimpään ruokakauppaan löytää eksymättä ilman karttaa. Pari askelmaa myöhemmin ei enää tarvitse varmistaa etukäteen pysäkiltä, minkä numeroinen bussi kulkee kodin suuntaan. Siinä vaiheessa olo alkaa olla aika mukava, kun voi miettimättä nimetä ainakin yhden suosikkiravintolan ja sieltä yhden mieluisaksi todetun annoksen. Ja sittenkin saattaa kulua vielä raivostuttavan paljon aikaa, ennen kuin ruokakaupan hyllyjärjestyksen logiikka on kokonaisuudessan auennut ja iltapäivälööppien etunimillä tituleeratut julkkikset tulevat tutuiksi. Lopulta kun ympäristön paikallisylpeydelle ei ole enää tarvetta kohotella kulmakarvoja, ollaan jo pitkällä.

Pidän kovasti tästä uudesta kotikaupungista. Keskiaikaviittauksilla flirttaavista munkkivaakunoista ratikoiden kyljessä. Humoristisista roskapöntöistä, jotka tervehtivät käyttäjiä jäykän kunnioittavasti ”Grüß Gott”. Vanhan keskustan kiemuraisesta katurakenteesta. Englischer Gartenin leppoisasta kuhinasta aurinkoisina päivinä. Jopa kaupunkilaisten itsetietoisesta konservatiivisuudesta, joka on seurausta siitä vahvasti juurruttavasta tiedosta, että omat esi-isät asuivat näillä seuduilla jo lähes tuhat vuotta sitten.

Mutta joka viikko opin edelleen jotain uutta. Esimerkiksi viime viikolla hoksasin lähikaupassa neljännen pestohyllyn. (Pestopurkin voi tämänhetkisten tietojeni mukaan ostaa kaupan oman säästötuotemerkin öljyvalikoiman vierestä, makaroniosastolta ketsuppien kyljestä, luksusoliivisäilykkeiden läheltä ja tuorepastaosastolta. Hintaeroa halvimman ja kalleimman sijainnin välillä on pari sataa prosenttia.) Edellisellä viikolla selvisi, että kengännauhoja voi ostaa ketjukenkäkaupoista ja suutarilta, mutta ei hienommista kenkäputiikeista. Myös sekatavarakauppa Rossmann myy tavallisimpia kengännauhatyyppejä, mutta ne eivät löydy kenkäplankkien vierestä, kuten voisi kuvitella, vaan wc-hajustehyllystä.

Arjen absurdit ongelmat voittavat piilokameran mennen tullen.

Mutta nyt kun kulttuurishokki on hellittänyt otteensa, niille jaksaa taas nauraa.

Paahtimen elegia

Leivänpaahdin oli lapsuudenkodissani keittiön sydän. Se valittiin aina huolella, mieluiten muotoilultaan ja väreiltään keittiön muihin kuoseihin sopivaksi, ja laadukkainkin paahdin kulutettiin ahkeralla käytöllä muutamassa vuodessa loppuun. Yksi rakkaimpia hajumuistoja mummolasta on sormiakirvelevän kuumaksi paahdetun leivän rapeanmakea tuoksu. Mummon paahtimessa oli aivan erityisen sähäkkä vastus, sellaista aromia ei millä tahansa laitteella saanut aikaiseksi.

Leivänpaahdin tekee kodin, ajattelen.

Kun olemme saaneet hankittua uuteen asuntoon tärkeimmät kodinkoneet – jääkaapin, tiskikoneen ja imurin – marssin kovalla tohinalla elektroniikkaliikkeeseen valitsemaan paahdinta. Rämplään huolellisesti kertaan läpi kaupan koko valikoiman, vertailen watteja ja paahtoalueen mittasuhteita, jousien räminää ja vipujen lujuutta. Voisi luulla, että kyseessä on suurempikin päätös. Lopulta tuon ylpeänä kotiin kauniin teräskylkisen paahtimen, jonka jousissa on kunnioitusta herättävää jämäkkyyttä ja vatsassa tehokas grilli. Meillä on vielä monta hienoa aamua edessä.

Mutta muutamaa viikkoa myöhemmin paahdin tönöttää keittiön pöydällä edelleen lähes korkkaamattomana. Perheemme leivänsyöntikulttuurissa on huomaamatta tapahtunut peruuttamaton muutos, joka tekee leivänpaahtimen tarpeettomaksi.

Syömme nykyisin enimmäkseen tuoreita sämpylöitä.

Syytän muutoksesta puolisoa. Hän jäi heti muuton jälkeisinä etsikkoviikkoina koukkuun tuoreen leivän vastustamattomaan tuoksuun aamukaduilla ja muisti päivä toisensa jälkeen kysellä töistä palattuaan, olinko tuonut uusia sämpylöitä. Yritin aikani taistella vastaan, ostaa ”kunnollista” leipää itselleni ja vain muutaman satunnaisen sämpylän näön vuoksi puolisolle, mutta kun jopa vauva hampaita saatuaan oitis ihastui sämpylän järsimiseen, vastarinta alkoi murtua. Mielenmuutosta edesauttoi myös se, että sämpylöitä on täällä niin helposti saatavilla, että oikeastaan paahdettavan leivän hankkiminen on se ylimääräistä työtä vaativa vaihtoehto.

Leipomot ovat saksalaisille pyhiä. Niin pyhiä, että vaikka kaikki muut Baijerin alueen kaupat ovat sunnuntaisin häveliäästi kiinni, useimmat leipomot avaavat ovensa sunnuntaiaamuna muutamaksi tunniksi, jotta väki saa ruokapöytiinsä tuoretta leipää sekä tietysti iltapäiväkahvin seuraksi kakkua. Leipävalikoima vaihtelee leipomon ja osittain myös sesongin mukaan, mutta laiskimmankin paakarin tiskistä löytyy helposti kymmenkunta erilaista sämpylätyyppiä vaaleasta tummaan ja jyväiseen, makeasta rusinasämpylästä happamaan ruistaikinaan.

Yksi heikkous tuoreessa leivässä tosin on. Kun taikinasta jätetään turhat lisä- ja säilöntäaineet pois, eivät pehmeä rakenne ja herkullinen maku kestä loputtomiin. Huonolla tuurilla aamuinen leipä on jo illansuussa kuivahtanutta ja aavistuksen karvasta, mutta viimeistään päivän, parin jälkeen sämpylöillä ei ole enää turvallista edes heittää vesilintua.

Sellaisina kuivan leivän aamuina kaivan pakkasesta siivun aitoa suomalaista ruisleipää ja lepytän sillä nurkkaan unohtuneen paahtimen. On lohdullista ajatella, että leivällä ja minulla on yhteiset juuremme samassa karussa pohjoisessa maaperässä.