Uusi työ vieraalla kielellä

Aloitin keväällä jälleen uudessa työpaikassa, tällä kertaa kokoaikaisena kansainvälisten asioiden asiantuntijana. Koska tämä on jo toinen saksankielinen pestini, aloitus sujui huomattavasti kevyemmin kuin ensimmäisellä kerralla. Tässä siis täsmävinkkini ensimmäisiin viikkoihin ja kuukausiin uudessa työpaikassa.

Vinkki 1: Tee nimilista
Yksi uudessa työssä aloittamisen ensimmäisiä kompastuskiviä on aina kollegoihin tutustuminen ja nimien opettelu. Vieraassa kulttuurissa työskentely tuo siihen vielä koko joukon lisäjännitystä: nimet kuulostavat vierailta, niiden merkitys ei välttämättä aukea ja kirjoitusasut saattavat vaihdella todella villisti. Eikä edes riitä, että tietää onko sähköpostin toisessa päässä nais- vai miesoletettu, vaan pitäisi lisäksi muistaa, oliko henkilö myös väitellyt (Dr.) ja oltiinko jo sovittu sinuttelusta joko pienellä tai isolla Du:lla vai vieläkö piti teititellä.

Helppo ratkaisu on Excel. Taulukkoon voi nopeasti kirjata, mihin kohtaan organisaatiokaaviota kukakin kuului, millä hierarkia- ja sen mukana muodollisuustasolla liikutaan ja joko sai sinutella. Kun tilanne sitten ajan kuluessa muuttuu, listaa on helppo päivittää. Bonuksena alkuvaiheessa voi kirjata ylös esimerkiksi tuntomerkkejä tai keskustelunaiheita myöhempiä tapaamisia varten. Mahdolliset kollegoiden ulkonäköön liittyvät muistisäännöt lienee tosin turvallisinta kirjoittaa suomeksi, ettei tule jälkikäteen sanomista.

Vinkki 2: Kysy, kysy ja kysy lisää
Ensimmäisten viikkojen aikana uusi työntekijä on sikäli kiitollisessa tilanteessa, että kaikki on joka tapauksessa uutta. Kukaan ei hämmästy vaikka kysyisit kuinka hassuja tai tarvittaessa vaikka moneen kertaan samaa asiaa. Tilaisuus kannattaa käyttää hyväksi: kysy lyhenteistä, kysy työkäytännöistä, kysy tavoista ja henkilödynamiikasta, kysy kirjoittamattomista säännöistä. Ja kun pää alkaa surista vastauksista, päästään seuraavaan kohtaan:

Vinkki 3: Kynä sauhuamaan
Useimpien tilanteiden pelastus ovat hyvät muistiinpanot. Paitsi työtehtävät ja ohjeet, ylös voi kirjata esimerkiksi sanat, joiden merkitys tai oikea kirjoitusasu jää vauhdissa epäselväksi sekä parhaassa tapauksessa myös muun normaalin työviestinnän välissä vastaan tulevat osuvat lausahdukset tai standardifraasit, jotka voi kopioida sellaisenaan omaan käyttöön. Kielitaidon (edelleen-) kehittyminen on koko työyhteisön etu, joten kaikki siihen tarjoutuvat tilaisuudet kannattaa ehdottomasti hyödyntää. Tosin arvelen, että tavallista ahkerampi muistiinkirjaaminen on muutenkin avuksi, sillä aivot työskentelevät vieraalla kielellä ylikierroksilla, joten rajallista kognitiokapasiteettia on turha rasittaa sellaisella, minkä voi yhtä hyvin tallentaa paperille. Metsiensuojeluun voi keskittyä sitten vapaa-ajalla.

Vinkki 4: Toteemieläin
Ollaanpa rehellisiä: uudessa työpaikassa aloittaminen on aina jännittävää. Kun tähän päälle lisätään kielen tuoma lisähaaste, ensimmäiset kuukaudet saattavat olla todella raskaita. Kun epätoivo väistämättä jossain vaiheessa iskee, varaan aina työpöydän laatikkoon jonkin pienen asian, joka muistuttaa, etten ole yllättäen kadottanut osaamistani ja muuttunut totaalisen hölmöksi, ainoastaan joutunut tavallista haastavampaan tilanteeseen, ja että siitäkin selvitään ajan kanssa. Tämänkeväinen turvasatama on ollut pussi salmiakkipurkkaa ja paketti Tiikerin päiväunta. Toimii joka kerta.

Bonusvinkki: Hengitä.
Joskus pitää oikein muistuttaa itseään, että kamppailu, jota vieraan kielen kanssa oman pään sisällä käy, ei kosketa muita. Kollegat tosiaan puhuvat omaa äidinkieltään. He eivät käytä kieltä tarkasti, elegantisti ja epäröimättä siksi, että ovat päntänneet epäsäännöllisiä verbejä ahkerammin, vaan siksi, että suun avaaminen ei edellytä heiltä minkäänlaista ylimääräistä ponnistelua. En tiedä, miten tällainen itsestäänselvä tosiasia saattaa päästä unohtumaan, mutta niin vain välillä käy. Ja koska ulkkarille ei kukaan nosta hattua siitä, että onnistui muodostamaan palaverissa kokonaisen ymmärrettävän lauseen ilman sanottavampia virheitä, on syytä välillä taputella omaa selkää sekä onnistumisista että rehellisestä yrityksestä.

Unohdinko mainita jotain olennaista? Mikä muu on toiminut uudessa työpaikassa? Kerro kommenteissa!

Advertisement

Teitittelystä

Tässäpä teille klisee: saksalainen yhteiskunta on hierarkkinen ja jokseenkin konservatiivinen. Vieraita ihmisiä teititellään aluksi, mutta riittävän ajan kuluttua voidaan keskinäisestä sopimuksesta siirtyä sinutteluun.

Haha. Sehän onkin yksinkertaista. Hahhahhahaa.

Se on totta, että esimiehiä tai itseä vanhempia henkilöitä on lähtökohtaisesti turvallisinta teititellä, mutta siihen se logiikka sitten loppuukin. On työpaikkoja, joissa ehdottomasti teititellään ja työpaikkoja, joissa sinutellaan, sekä vielä paikkoja, joissa tehdään kumpaakin sopivasti fiilispohjalta ja tarpeen mukaan.

Nykyinen työpaikkani on näitä viimeisiä.

Pari vuotta sitten tiimin sisällä sovittiin erittäin muodollisesti virkistyspäivän yhteydessä, että tästä lähin sitten sinutellaan kaikki toisiamme*. Tarjouksesta oli toki lupa kieltäytyä, mutta vastustus murtui ryhmäpaineen alla. Sääntö koskee kuitenkin vain lähimpiä työkavereita, ja heitäkin vain siksi, että aiemmin teitittelyä vaatinut änkyrä sattuu olemaan väliaikaisesti muissa tehtävissä eikä siksi ollut estämässä kehityksen kehittymistä.

Jonkinlaista muutosvastarintaa jäi kuitenkin kytemään, sillä osa työkavereista käyttää edelleen sähköposteissa puolimuodollista (ja kieliopillisesti virheellistä!) versaalimuotoa ”Du” niin esimiehelle kuin samanikäisille ja jopa nuoremmille kollegoille – huolimatta siitä, että pomo kirjoittaa itse jo ihan sujuvasti takaisin ”du”. Tästä seuraa, että jokaisen sähköpostin kieliasu pitää muokata erilaiseksi sen mukaan, keitä kollegoita sattuu olemaan cc:nä.

Muiden tiimien välillä on silti edelleen turvallisinta ensin teititellä ja odottaa vastapuolen ehdottavan sinutteluun siirtymistä. Yleensä suunnilleen samanikäiset vastaavat jo ensimmäiseen tai toiseen meiliin tuttavallisesti, ja tyypiltään leppoisat vanhemmat kollegat saattavat jopa vähän loukkaantua, jos sinuttelutarjousta ei ota riittävän innokkaasti vastaan. Jos kumpikaan osapuoli ei ota asiaa suoraan puheeksi, sähköpostitse voi sinutteluun siirtyä myös jättämällä ensin vaivihkaa lopputervehdyksestä sukunimen pois ja katsomalla, miten vastapuoli reagoi.

Välillä tällainen hienovarainen vihjailu menee kyllä sellaiseksi menuetiksi, että sähköpostien sisältö jää vähemmälle huomiolle. Erään itseäni nuoremman asiakkaan kanssa vaihdoimme projektin aikana kevyesti satakunta meiliä, mutta teitittelimme silti, koska kumpikaan ei lopulta halunnut kohdella toista (rahoittajaa / yhteistyökumppania) vahingossa epäkunnioittavasti ja koska tietyn pisteen jälkeen totuttua tapaa oli enää vaikea muuttaa. Erään etäisemmän kollegan kanssa välttelen meilien kirjoittamista ylipäätään, koska hän on paitsi selvästi minua iäkkäämpi, esimiesasemassa ja väitellyt ja lisäksi vielä puhuttelee minua viesteissään ”Frau” (viittaa teitittelyyn), hän allekirjoittaa hyvin muodolliset sähköpostinsa etunimellä ja sukunimen lyhenteellä (viittaa sinutteluun). En tiedä mitä vastata, joten teitittelen ja sinuttelen vuoroviestein. Se ei varmaan ole paras ratkaisu.

Oikein hankalaksi tilanne menee, kun ei enää kykene muistamaan, kenen kanssa oltiin suoraan tai epäsuoraan jo sovittu sinuttelemisesta. Sellaisten kollegoiden kanssa, joihin on yhteydessä vain sähköpostitse ja harvakseltaan, näin voi hyvinkin käydä. Tai silloin, kun puhutaan kolmannesta, ei-läsnäolevasta henkilöstä, joka yhden keskustelijan kanssa sinuttelu- ja toisen kanssa teitittelyväleissä. Tai kun kirjoittaa sähköpostia joukolle, josta osaa itse sinuttelee ja osaa teitittelee, jolloin persoonapronominit ja verbit on kirjoitettava teoriassa kahteen tai jopa kolmeen kertaan: ”Ihnen/Euch/euch” ja ”wenn Sie/ihr möchten/möchtet, …” Vääränlainen puhuttelu on tilanteesta riippuen joko lievästi kiusallista, todella tökeröä tai syy siihen, että sähköpostiin ei tule kohtuullisessa ajassa (tai lainkaan) vastausta.

Kaiken tämän päälle tulee saksalaisten raivostuttava ihastuttava tapa toistella vastapuolen nimeä tervehdysten ja hyvästien yhteydessä. Kun kahvihuoneessa tapaa aamu-unisena vähän vieraamman kollegan, on hyvän ilmapiirin ja yhteistyöhalukkuuden säilyttämiseksi syytä todella nopeasti muistaa, minkälaisiin puhutteluväleihin viimeksi jäätiin ja mikä oli kollegan etu- ja sukunimi. Anonyymiin suomalaiseen ”hei”-kulttuuriin tottuneelta se on aika paljon vaadittu.

Miten ihmeessä saksalaiset pysyvät kärryillä kaikista näistä sosiaalisista kiemuroistaan?

*Tämä radikaali ehdotus tosiaan kirjattiin pöytäkirjaan aamupäivän ensimmäisenä ja mahdollisesti tärkeimpänä päätöskohtana. Se oli ensimmäinen työpäiväni talossa – sain tiimistä aika erikoisen ensivaikutelman.

Kieli solmussa

Vajaa puolitoista vuotta täysin saksankielisessä työpaikassa on tehnyt kielitaidolle oikein hyvää. Erityisen aurinkoisena päivinä saatan onnistua lohkaisemaan ruokatunnilla oikein vitsin, mutta huonompanakin saan murahdettua työkavereille edes hyvät aamut ja kyseltyä kuulumiset. Muutama asia ei vain tunnu asettuvan kohdalleen. Tässä top 5.

1. Yhdyssanat, joissa sama kirjain toistuu peräkkäin enemmän kuin kaksi kertaa, eikä sanoja silti eroteta väliviivalla.
Esimerkiksi Nussschnecke, Essstörung, Helllicht, Jazzzeitung, Schifffahrt, Kunststoffflasche, Geschirrreiniger tai Zooorganisation.

Leuat kirskuvat ja silmissä viiraa kun näitä katselee. Piti oikein tarkistaa Dudenista, ettei tässä sittenkin olisi kysymyksessä yhdys sana virhe, mutta ei, näin viralliset oikeinkirjoitusoppaat neuvovat tekemään.

2. Sanat, jotka kuulostavat (aavistuksen) samanlaisilta, ja joita käytetään usein samoissa yhteyksissä.

Esimerkiksi Bericht, Bereich, Besprechung, Bereichsbesprechung, Bereichsbesprechungsprotokoll, Beirat, Betriebsrat, Beihilfe.

Hilfe! (Apua!)

Kaiken lisäksi suomalaiselle kielilihaksistolle aiheuttaa kramppeja pelkkä b:n ja p:n tuottaminen kahdessa peräkkäisessä tavussa, ja vielä pitäisi väliin ehtiä kähistä suhuässä (Be-sch-pre-chung). Onnea vaan.

3. Etuliitteet

Näissä ei vain ole päätä eikä häntää. Kun sanaan (esim. Zug = juna) lisätään etuliite, siitä ei tule suinkaan alkuperäisen sanan johdannainen (sanotaan nyt vaikka junailija, veturi, perävaunu, resiina), vaan jotain aivan muuta: Abzug (vedos t. poisto), Anzug (miesten puku), Aufzug (hissi), Auszug (tiliote), Durchzug (läpiveto), Einzug (perintä), Rückzug (perääntyminen), Überzug (kuorrutus), Umzug (muutto), Verzug (viivästys) ja Vorzug (etusija).

4. Baijerilaisuudet

Esimerkiksi Radl (Fahrrad), Würschtl (Wurst) ja Stüberl (Stube). Koska L nyt vain on niin luonteva kirjain sanan kuin sanan loppuun. Paikallinen Rölli-peikkokin on nimeltään Pumuckl.

5. Yhdyssanahirviöt

Suomalaisena ei oikeastaan ole tähän kovin paljon varaa sanoa, harrastetaanhan meilläkin pitkiä sanaliitännäisiä. Mutta kyllä oli silti leuka pudota, kun ensimmäisessä Betriebsratsitzungissa Powerpoint-kalvolle lävähtivät sanat Arbeitssicherheitsauschuss, Jahresstellenbekanntmachung ja Lenkungsausschusssitzungen. Ja nämä ovat tietysti ihan aloittelijoiden touhua, muutaman vuoden takainen Ilta-Sanomat tiesi kertoa, että Saksan kielitoimiston suosituksen mukaisesti käytöstä poistui tarpeettomana näppärä Rindfleischetikettierungsüberwachungsaufgabenübertragungsgesetz (naudanlihan merkitsemisen valvontatehtävien siirtoa koskeva laki).

Aina välillä käy mielessä, että Mark Twain oli sittenkin oikeassa.

Jalka oven väliin

eli laatuisa tarina siitä, kuinka suomalainen kotiäiti siirtyi saksalaiseen työelämään.

Kuten olen aiemmin kertonut, saksankielen opintoni alkoivat täällä pisteestä nolla samaan aikaan kun vietimme vauvavuotta ja muutimme asuntoa kahdesti. Ensimmäinen auringonkierto kului siis koko lailla arjesta selviytymiseen. Toisena Saksanvuotena aloin jo vähitellen haaveilla aikuisesta seurasta ja ammatillisista haasteista, mutta lastenhoitojärjestelyiden takkuamisen vuoksi käytin edelleen enimmän vapaaksi mieltämäni ajan saksanopiskelun harrastamiseen satunnaisilla iltakursseilla ja päiväunien aikaan, en kielen täysipainoiseen pänttäämiseen.

(Kehaistaan nyt sitten tässä vielä samalla, että rykäisin tuona kakkosvuotena kasaan myös gradun ja valmistuin. Mutta se ei ole tämän kirjoituksen pääasia.)

Preteriteistä ja datiivin taivutuksista turhautuneena päätin viime syksynä, kolmannen vuoden alkaessa, hankkia tähän mennessä hankitun kielitaidon osoitukseksi Goethe-Zertifikat -diplomin. Kielenopiskelu kun on sellainen pitkä suojuoksu, että jos itse ei aseta välitavoitteita ja virstanpylväitä, ei pitkiin aikoihin tiedä edenneensä yhtään. Lähinnä halusin paperin itseäni varten, opintojen motivoimiseksi ja tarvittaessa vaikka seinälle kehystettäväksi. Ja koska lapsen sanavarasto tuntui karttuvan perhepäivähoitajalla paljon nopeammin kuin omani.

Kun ”itsenäisen kielenkäyttäjän” B2-paperit sitten muutamaa kuukautta myöhemmin olivat kourassa, käänsin hetken päähänpistosta CV:n saksaksi ja lähetin sen erääseen mukavanoloiseen työpaikkaan. Ei nyt aivan vitsillä, mutta ei myöskään kovin vakavin odotuksin.

Yllätys (järkytys?) oli siis suuri, kun vastaukseksi tulikin saksankielinen haastattelukutsu. Hakemani paikka oli kyllä sisällöllisesti oikein sopiva, mutta sisälsi kovin paljon asiakaskontakteja – juuri niitä, joihin en kielitaidon oikein uskonut vielä riittävän.

Silitin kuitenkin paidan, kampasin tukan ja kasasin mukaan kaikki asiaankuuluvat dokumentit ylioppilastodistuksesta alkaen, suosituksiin ja työnäytteisiin asti. Laitoin kansioon mukaan vielä lunttilapullisen tärkeimpiä saksankielisiä työnhakufraaseja siltä varalta, että tositilanteessa iskisi paniikki. Ja tein parhaani.

Kaksi viikkoa myöhemmin postissa odotti työsopimus allekirjoitettavaksi.

Tammikuussa aloitin siis työt, täysin saksankielisen tiimin ainoana ei-natiivina. Ja ylipäätään koko organisaatiossa suhteellisen harvinaisena, jos ei nyt aivan ainutlaatuisena ulkkarina. Olen edelleen joka päivä onnellinen saadessani istua työpöydän ääreen tekemään mielekkäitä töitä – projekteja, jotka etenevät ja tulevat aikanaan valmiiksi. Saadessani syödä lämmintä, jonkun toisen valmistamaa ruokaa lounaaksi ja keskustella muiden aikuisten kanssa. Ja saadessani iltapäivällä sulkea toimiston oven ja unohtaa työpäivän kiireet ja murheet, sillä työnantaja tukee perheen ja työn yhteensovittamista mm. siten, että työsähköposteihin ei täällä todella vastata enää virka-ajan jälkeen.

Kiitollinen olen siitä, että esimieheni oli riittävän avarakatseinen palkatakseen minut, vaikka oli päivänselvää, että perehdyttämiseni tulisi olemaan kielen vuoksi jonkin verran tavallista pidempi prosessi. Sekä siitä, että kollegani ovat alusta asti suhtautuneet ymmärtäväisesti avunpyyntöihini ja hölmöihin kysymyksiin. Satunnaiset kömmähdykset palavereissa on otettu vastaan empatialla ja huumorilla, ja tekstieni kieliasua on väsymättä korjattu sujuvammaksi. Olen ollut todella onnekas.

Silti on sanottava, että helppo prosessi tämä ei ole ollut. Koska hakeuduin töihin ennen kuin kielitaito oli siihen oikeastaan riittävä, olen monessa asiassa kiivennyt takapuoli edellä puuhun. Ensimmäisessä kokouksessa olin tiukasta yrityksestä huolimatta pihalla kuin lumiukko ja kokouspöytäkirjaa lupauduin pitämään ensimmäistä kertaa vapaaehtoisesti vasta sydänkesällä. Ensimmäisinä viikkoina kasasin työpöydälle monimutkaisen lunttilappujen verkoston, jota seuraamalla kutakuinkin selvisin puhelinkeskusteluista ja kopioin röyhkeästi kollegoiden sähköposteista talteen hyviä sanontoja, joiden avulla luovin ensimmäisten viikkojen asiakaskirjeenvaihdon. Nettisanakirjasta tuli korvaamaton ystävä. Tein silti paljon tahattomia kielivirheitä, korjasin niitä ja tein taas uusia. Onneksi puoliso jaksoi kannustaa ja lohduttaa, kun kotona tuskailin osaamattomuuttani. Hirmuinen tsemppi näkyi myös siinä, että olin keväällä äärettömän väsynyt, vaikka työni onkin vain osa-aikaista. Nukahtelin illalla pinnasängyn viereen ja moni perheen yhteinen projekti auton katsastuksesta kirjastopalautuksiin (ja tähän blogiin!) jäi huonolle hoidolle.

Nyt kun ensimmäisestä työvuodesta on takana kaksi kolmasosaa, alkaa vähitellen tuntua, että ollaan voiton puolella. Toisin kuin vielä viime vuonna, Suomen-loman jälkeen paluu saksankieliseen ympäristöön ei aiheuttanut akuuttia kriisiä, eikä päivittäinen kielen vaihtaminen suomesta (kotona) saksaan (töissä), englantiin (nettisanakirja) ja ruotsiin (tarhassa) ole enää niin hirmuisen lihasponnistuksen takana. Työpuheluihin vastaaminen sujuu kohtuullisella rutiinilla, ainakin enimmäkseen.

Small talk työkavereiden kanssa on tosin edelleen… noh, haasteellista. Ruokapöytäkeskusteluissa puhujat ovat rentoutuneempia, jolloin puheen rekisteri vaihtelee tavallista enemmän ja aiheet voivat tietenkin olla mitä vain maan ja taivaan väliltä. Näissä tilanteissa suren joskus sitä, että kielitaidon rajallisuuden vuoksi keskittyminen kuluu aivan liiaksi kuullun ymmärtämiseen ja lauseiden muodostamiseen, ei ihmisten rehelliseen kohtaamiseen tai yhteisymmärryksen rakentamiseen. Hauskoista sutkautuksista nyt puhumattakaan. Tyydyn ilmaisemaan sitä, mihin osaaminen riittää, vaikka se olisi vain harmaa varjo siitä, mitä oikeasti ajattelin ja halusin sanoa.

Oppiminen on loputonta vuoristorataa. Eivätkä kaikki päivät ole suinkaan samanlaisia: välillä lähden töistä vihellellen, virkistyneenä ja ylpeänä, välillä valmiina heittämään hanskat saman tien tiskiin.

Näitä turhautumisen hetkiä varten kirjoitin varmuuden vuoksi kokousmuistikirjan ensimmäiselle sivulle maailman parhaan ohjeen: ole kärsivällinen.