Koti-ikävä

Syksyllä tulle täyteen yhdeksän ulkosuomalaisvuotta. Piti oikein kirjoittaa ylös että itsekin ymmärtää. yhdeksän vuotta seikkailuja, kielikramppeja, matkalaukku-unia ja toistaiseksi-oloa. Yhdeksän vuotta koti-ikävää.

Perheen asumistilanne on muutaman vuoden tasamaan jälkeen murroksessa ja samalla kun olemme pohtineet seuraavaa siirtoa – lähteä vai jäädä – kysymykset kodista ja kotiutumisesta ovat taas nousseet pintaan. Vuosien mittaan ruisleipä, salmiakki ja saunavihta ovat alkaneet menettää nostalgiahohdettaan, mutta tilalle on noussut jotain toisenlaista: kipeä tarve kuulua, ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Tarve huokaista ja antaa sanojen vain tulla, kaikkine vivahteineen ja vapaasti ilman ylimääräistä ponnistelua. Kaipaus kaikkea sitä kohtaan, mistä jää paitsi kun on kasvanut eri maailmassa ja normihierarkiassa kuin muut, kun puhuu itselleen vierasta kieltä ja sukkuloi ympäristössä, jossa melkein jo osaa toimia, ja sittenkään ei aivan.

Kuten Puolivälissä-blogin Päivi ja toisaalta Hesarin Saska Saarikoski ovat hurjan osuvasti kirjoittaneet toisaalla, ulkomailla asujan kaipaus kohdistuu ennen kaikkea merkityksiin. Ei kermaiseen laskiaispullaan itseensä, vaan sen rooliin vuodenkierron rytmittäjänä. Ei Eppu Normaaliin tai Ultra Brahan, vaan jaettuun kokemukseen, joka sijoittuu tiettyyn jo kadonneeseen tai ehkä alunperinkin fiktiiviseen maailmanaikaan, jota ei voi ulkopuoliselle tyhjentävästi selittää. Sekä toisaalta siihen ei-uupuneeseen – normaaliin? – olotilaan, jossa itselle vieraita merkityksiä ei tarvitse jatkuvasti yrittää arvailla tai teeskennellä ymmärtävänsä sosiaalisen harmonian ylläpitämiseksi.

Kun soittelin hukkuneen rokotuskortin perään Turun koululaitoksen terveysarkistoon, puhelimeen vastasi omalla kielellä ja tutulla lapsuuden murteella iloinen, asiakaspalveluhaluinen virkailija. Pala nousi kurkkuun. Näin helppoa voisi arki olla, jos vain valitsisimme toisin.

Nyt juuri meidän elämämme kuitenkin on täällä. Ja ensi kesänä.. ehkä sitten jo jossain muualla. Ei silti silloinkaan Suomessa.

Äitinä saksalaisessa työelämässä

Viime aikoina silmään on osunut useita artikkeleita äitiyden ja työssäkäynnin yhdistämisestä Saksassa (viimeksi Hesarissa).

Skandinaavisen tasa-arvoyhteiskunnan kasvattina en ollut koskaan tullut edes ajatelleeksi, että normaalin kokoaikaisen työn ja lastenkasvatuksen yhdistäminen voisi olla ongelma. Luulin, että ”can’t have it all” -keskustelu koski lähinnä uraohjuksia, joille perheen ja uran välillä tasapainoilu tuottaa vaikeuksia siksi, että vuorokauden tunnit loppuvat kertakaikkiaan kesken. Mutta täällä Euroopan sydänmailla asia nähdään toisin. Saksalaisilla on työssäkäyville äideille ihan oma lempinimensäkin – Rabenmutter eli korppiäiti.

Korppiäiti on äiti, joka itsekkäästi tähyilee kotipesän ulkopuolelle työelämään, vaikka lapset ovat vielä alaikäisiä. Korppiäiti hylkää pienokaisensa julmasti tarhaan viilettääkseen salkku kainalossa johonkin paremmin miehille soveltuvaan toimeen, kuten vaikka palaveriin. Korppiäiti antaa – voitteko kuvitella! – vieraan ihmisen valmistaa pesueelleen lounasta sen sijaan että olisi itse  pullantuoksuisena vastaanottamassa lapsiaan kotiin syömään. Jokainen äitien työhön paluuta käsittelevä naistenlehtiartikkeli sisältää edelleen vuorenvarmasti lauseen, jossa lukijaa kannustetaan olemaan välittämättä, vaikka ulkopuoliset tulevatkin haukkumaan työnteon vuoksi korppiäidiksi. Ei jos vaan kun.

Vaikka naapurinmummojen ja iltapäivälehtien motkotukselle olisi kuinka immuuni, on tosiasia, että saksalaiset äidit eivät noin vain palaa työelämään. Pari vuotta vanhan tilaston mukaan kouluikäisten lasten äideistä vain reilu kolmannes oli kokopäivätöissä. Vastaavasti neljännes teini-ikäisten lasten äideistä oli edelleen kotona – trendi on tosin laskusuuntainen. Toisaalla on esitetty vielä hurjempia lukuja: New York Timesin siteeraama tilasto arvioi vain 14% yksilapsisten ja 6% kaksilapsisten perheiden äideistä palaavaan täysipäiväisesti työelämään. Ja tässä ei siis puhuta sylivauvojen tai edes tarhaikäisten vanhemmista.

Silloin kun äidit palaavat töihin, he tekevät vajaata työviikkoa (70 % koululaisten työssäkäyvistä äideistä). Tässä kohtaa tilastot tosin muuttuvat harhaanjohtaviksi. Osa-aikatyöksi kun lasketaan sekä hiukan loppupäästä typistetty nelipäiväinen työviikko että toimistolla pyörähtäminen silloin tällöin. Kummallakin valinnalla on epäilemättä vaikutuksensa uralla etenemiseen, mutta vaikutuksen suuruusluokissa on sentään eroa. Toinen tilastoharha aiheutuu siitä, että Saksa ei suinkaan ole – vielä neljännesvuosisata muurin murtumisen jälkeenkään – kulttuurisesti yhtenäinen maa. Itäisissä osavaltioissa äitien työskentely on huomattavasti näitä konservatiivisia länsi- ja eteläosia tavallisempaa, vaikka tilastot ovat viime vuosina tasoittuneetkin.

Omat rajalliset kokemukseni työelämästä vahvistavat länsisaksalaiset tilastot. Lähimmistä kollegoistani vain yksi lapsiperheellinen nainen työskentee kokopäiväisesti. Toinen, kolmen kouluikäisen äiti, suostuu korkeintaan 15 tunnin työviikkoon, koska ei halua antaa poikiensa ”syödä päivisin jossain aseman kulmalla”. Kolmas palasi kyllä töihin kasvatettuaan lapsensa ensin teini-ikäisiksi, mutta sittenkin vain yhtenä aamupäivänä viikossa, ja puolipäiväisesti siinä vaiheessa kun lapset muuttivat pois kotoa ja lähtivät opiskelemaan. Kaikki ihastelivat mahdollisuutta yhdistää joustavasti perheen ja työn vaatimukset. Kukaan ei sanallakaan maininnut sellaisia aiheita kuin urakehitys, ammatillinen kunnianhimo tai eläkekertymä.

Minua tietysti kiinnostavat näiden henkilökohtaisten ja perheiden yksilöllisistä tarpeista kumpuavien valintojen syyt. Miksi äidit eivät halua töihin? Tai miksi he eivät voi palata? Tulenko itse kohtaamaan samanlaisia vaikeuksia?

Ensimmäinen ongelma tuli jo käsitellyksi edellisessä blogipostauksessa. Vaikka vuoden 2013 laki ”takaa” vuoden täyttäneille lapsille tarvittaessa hoitopaikan, käytännössä paikan saaminen riippuu monesta tekijästä ja huonolla tuurilla voi joutua varautumaan useamman vuoden jonotukseen. Ja jos tarjonta ei miellytä, aina voi jäädä itse kotiin.

Seuraava pullonkaula on koulu. Ainakin täällä Baijerissa alakoululaisten päivät ovat kuulemani mukaan lyhyitä, noin klo 9-11.30, eikä koululla tarjota lounasta. Jonot Hort-iltapäiväkerhoihin ovat vielä pidemmät kuin tarhoihin, ja silloinkin päivä loppuu iltapäivällä paljon ennen normaalia työaikaa. Moderneja ”kokopäiväisiä” kouluja iltapäivän harrastusmahdollisuuksineen on kyllä perustettu viime vuosina yhä enemmän, mutta paikkoja ei ole tarjolla läheskään kaikille halukkaille. Eikä vähän isompiakaan koululaisia ole missään tapauksessa sopivaa jättää yksin kotiin.

Ja sitten on tietysti se ikuisuusaihe, verotus. Työssäkäyvä, naimisissa oleva ja miestään vähemmän tienaava puoliso, yleensä nainen, maksaa yhteisverotuksessa leijonanosan niistä veroista, jotka oikeastaan aiheutuvat miehen palkasta. Vaikka lopputulos olisi pariskunnan kannalta tarkastellen varsin kohtuullinen, on sillä hämmästyttävän suuri psykologinen, ja nimenomaan työmotivaatiota heikentävä vaikutus, kun huomaa tilinauhastaan valtaosan katoavan veroihin ja erilaisiin sivukuluihin. Jos verokarhun rääppeistä suuri osa vielä hulahtaa suoraan lastenhoitomaksuihin, joita ei aiheutuisi, jos äiti jäisikin kotiin, saattaa piintynytkin Rabenmutter alkaa kyseenalaistaa työssäkäyntinsä mielekkyyttä.

Mutta oma tärkeä roolinsa on myös historian painolastilla (Länsi-Saksan vaimot saivat oikeuden työskennellä ilman puolison lupaa vasta 1977!) sekä sen myötä asenteilla, odotuksilla ja esikuvilla. Kaikella sillä naistenlehtipuheella, jolla lannistetaan nuoret koulutetut naiset näkemään toivottomuutta siinäkin, missä itse asiassa on hitaasti, mutta varmasti paranevia mahdollisuuksia tai vähintään tilaisuuksia lyödä nyrkki pöytään ja alkaa vaatia oikeuksiaan.

9f5

Ulkomaalaisena tulee tämän höykytyksen keskellä erityisen tietoiseksi omien valintojensa poliittisuudesta. Kenen ihanteita ja arvoja toteutan? Mitkä rusinat poimin täkäläisestä pullasta, missä pidän skandinaavisen feministipääni? Missä määrin täällä Kinder, Küche, Kirche -lakeuksilla on yhden yksilön kiukuttelulla tosiasiassa mitään merkitystä?

Joka tapauksessa olen ylpeä siitä, että olen saanut jalan tukevasti saksalaisen työelämän ovenrakoon. Mistä siis luvassa tarkempi postaus myöhemmin, kunhan töiltäni ehdin.

Ulkopuolisen silmin – Suomiloma vol. 2

Kävin S-marketissa. En tunnistanut maitohyllyssä vähälaktoosista purkkia, enkä löytänyt mistään ruokaöljyä. Leipäpaketit näyttivät vierailta ja kaikki oli kamalan kallista. Ovensuussa törmäsin kasinoon räikeästi vilkkuvaan rahapeliautomaattiin ja pidin sitä paitsi mauttomana myös täydellisen moraalittomana. En parhaalla tahdollanikaan ymmärtänyt, miksi nuorisourheilun ja päihderiippuvaisten tukeminen on kohtuullista sälyttää eläkeläisten ja työttömien maksettavaksi. Anoppilan televisiostakin tuli vain kummallisia ohjelmia.

IMG_6693

Siitä päivästä kun muutimme pois Suomesta, on tullut kuluneeksi viisi vuotta. Muistan lukeneeni jostain ulkomaillemuutto-oppaasta, että puoli vuosikymmentä olisi sellainen narahduskohta, jonka jälkeen paluumuutto on olennaisesti epätodennäköisempää. Kyse voi olla siitä, että uuteen maahan – varsinkin jos se pysyy koko tämän ajan samana – ehtii siinä määrin tottua ja kiintyä, että silkka lepokitka estää matkalaukkujen pakkaamisen. Tai voi olla niinkin, että paluumuuton kohde ehtii viidessä vuodessa muuttua niin paljon, että oikeastaan kyseessä ei ole enää paluu minnekään, vaan muutto monin tavoin ventovieraaseen kohteeseen. Silloin takaraivoon saattaa herätä epäilys, haluanko tosiaan valita räntäsateen Alppi-maiseman, pilvenpiirtäjien tai hiekkarantojen sijaan, kun kerran molemmat vaihtoehdot joka tapauksessa tuntuvat yhtä vierailta.

En edelleenkään tiedä, muutimmeko Suomesta aikanaan pysyvästi vai ainostaan toistaiseksi. Tällä toisella kierroksella olemme sentään koittaneet tyhjätä rojujamme vanhempien nurkista ja kellareista, mutta sekään ei takaa, ettemmekö vielä jonain päivänä sittenkin päättäisi raahata niitä samoja typeriä rojuja, ja niiden huolestuttavan lukuisiksi kasvaneita lajitovereita, takaisin lähtömaahan. Jälkimmäisen vaihtoehdon puolesta puhuu ainakin takaraivossa jyskyttävä huono omatunto siitä, että emme nauti riittävästi kaikista niistä eksoottisista mahdollisuuksista, joita meillä täällä vielä vähän aikaa on. Että ei sitten aikanaan kaduta, kun puetaan jälkikasvulle kurahaalareita ja muistellaan kaiholla niitä kaukaisia ulkomaanvuosia.

Toisaalta hetkittäin murehdin, että aika vain ajaa ohi, ja muutumme vähitellen niin vieraiksi, että emme osaa palata vaikka haluaisimmekin. Että puhumme jo suomea ja ruotsia huomaamattamme murtaen, emme tunne muotisanoja, emmekä enää sopeudu vallitseviin arvoihin. Että yritämme palata johonkin myyttiseen Kalevala-Suomeen, jollaiseksi se on muistikuvissamme typistynyt ja jollaiseksi olemme maata huomaamattamme yrittäneet maalata jälkikasvulle. Sellainen paluumuuttaja ei voi kuin pettyä.

Sitä odotellessa onneksi Skype, onneksi Facebook, onneksi Yle Areena. Onneksi Finnair ja 2,5 tunnin lentoaika Helsinki-Vantaalle.

Arvet

Kun kaupungilla on pitkä ja rikas historia, on aivan selvää, että siihen mahtuu sekä valoisia että synkempiä ajanjaksoja.

Tämän saksalaisen kaupungin tapauksessa synkät muistot ovat vielä astetta mustempia, ja ne hyökkäävät odottamatta kimppuun kuin arvaamatta törröttävät katukivet. Kompastelen alinomaa.

Haen Lidlistä jotain hyvin tavanomaista, ehkä jogurttia ja perunoita. Harmittelen kassajonossa lyhyttä palvelutiskiä, jonka vuoksi sekä kassahenkilökunta että asiakkaat siirtelevät tavaroita hihnalle ja hihnalta pois verenpaine punaisella, vaikka keskellä päivää ei asiakkaita ole kuin nimeksi. Paluumatkalla raahaan kauppakasseja monen aivan tavallisen 60-lukulaisen kerrostalon ohi. Niitä on tämä kaupunki täynnä.

Erään talon seinässä on muistolaatta, jossa kerrotaan talon tuhoutuneen maan tasalle pommituksissa sodan loppuvaiheessa ja nousseen uudelleen harjakorkeuteen kaksi vuosikymmentä myöhemmin. Kaksi vuosikymmentä — se on tarpeeksi pitkä aika uuden sukupolven syntyä ja kasvaa aikuisiksi. Kotikaupunginosasta jäi pommitusten jälkeen pystyyn vain kolmannes.

Raunioille saa jotenkin ymmärrettävän mittakaavan vasta, kun kiivetä puuskuttaa Olympiapuiston korkeimman mäen huipulle ja katselee sieltä näkymää Frauenkirchen tornien yli Alpeille. Koko valtava mäki on kasattu sodanjälkeisestä rakennusjätteestä. En voi olla pohtimatta, millaista elämä on noina vuosina mahtanut täällä olla. Omat vanhempani ovat silloin olleet alakouluikäisiä.

Toisessa seinässä luetellaan nimeltä ne parikymmentä müncheninjuutalaista, jotka joutuivat sodan aikana odottelemaan talossa pidätettyinä useita viikkoja ennen kuin heidät pakkosiirrettiin edelleen Dachaun keskitysleirille. Kun historiantunnilla luimme näistä vaiheista, keskitysleirit sijaitsivat meille valovuosien päässä, hädin tuskin todellisissa paikoissa jossain Mordorin ja Manalan välimaastossa. Nyt kotoa pääsee Dachauhun lähijunalla parissakymmenessä minuutissa. Kurkkua kuristaa niin etten tahdo saattaa pysähtyä leipomoon, vaikka kuinka pitäisi.

Taidekorkeakoululla kehaisen varomattomasti konserttisalin ylvästä olemusta ja hyvää akustiikkaa, kun yllättäen selviää, että talo on itseasiassa vanha natsipäämaja. Tuskin kivenheiton päästä löytyy kuppila, joka oli aikoinaan Hitlerin kantapaikka. Sieltä voi edelleen ostaa edullista olutta ja Sacher-torttua.

On kuin kaupunkia katselisi jatkuvasti kaksiväristen 3D-lasien läpi. Kun sulkee yhden silmän, näkee sydäneurooppalaisen keisarikunnan vuosisataisen historian munkkiluostareineen ja barokkipalatseineen. Mutta kun sulkee toisen silmän, näkee jäykästi marssivia harmaita sotilasrivistöjä ja hakaristejä.

Saksaan muuttajille suunnattu opaskirja neuvoo välttämään sodasta puhumista. Saksalaiset ovat tämän historian vaiheen jo käsitelleet valmiiksi ja jättäneet taakseen. Eivät he tarvitse siitä muistutusta – ulkomaalaiselta nyt varsinkaan – eikä sinulla ole aiheeseen mitään tuoretta sanottavaa.

Ei olekaan. Ei kertakaikkiaan mitään. Mutta nyt kun me olemme müncheniläisiä, siis oikeastaan melkein saksalaisia itsekin ja vieläpä vapaaehtoisesti, tämä historia on osa omaa lähiympäristöämme. Joudun ottamaan siihen vähitellen kantaa, edes itselleni, ja jossain vaiheessa kertomaan asioista lapselle. Olen nimittäin alkanut pitää tästä kaupungista ja haluan oppia näkemään sen ilman kaikkea tätä painolastia.

Historia pitää jokaisen pilkkoa itselleen sopivankokoisiksi paloiksi, pureskella ja sulatella. Silläkin uhalla, että prosessi aiheuttaa ajoittain vatsanväänteitä.

Ruuhka

Olemme lähdössä viikonlopuksi Kempteniin orkesterileirille. Perheystävällinen JUFA-kylpylähotelli sijaitsee reilun tunnin ajomatkan päässä Münchenistä ja perjantai-illaksi on jo varattu ensimmäiset harjoitukset, joten matkaan on syytä lähteä hyvissä ajoin työpäivän jälkeen.

Ennen lähtöä stressaamme täysin kohtuuttomasti ja järjettömästi kaikenlaisia pieniä asioita. Kattaako Yhdysvalloissa otetun luottokortin vakuutus vuokra-auton mälläämisen Saksassa vai pitäisikö ottaa erikseen paikallinen vakuutus? Ovatko saksalaiset liikennesäännöt ja -merkit samanlaisia kuin Suomessa? Onnistuuko vauvan amerikkalaisen turvakaukalon telakoiminen takapenkille? Löydetäänkö paikalle Googlen karttapalvelusta tulostettujen ohjeiden avulla vai tarvitaanko GPS? Puhuuko GPS myös englantia? Puhuuko saksalainen GPS englantia huonolla aksentilla? Tai onko sillä muuten hankala luonne?

Kaikkein suurin huoli on kuitenkin Münchenin pahamaineinen liikenne ja erityisesti ruuhka-aika. Haluamme päästä tien päälle sopivasti ennen muita viikonloppumatkalaisia, ja vanhasta tottumuksesta arvelemme, että siinä iltapäiväneljän korvilla olisi varmaan realistista viimeistään suunnata kaupungista ulos. Eräällä viikonloppureissulla saimme istua Washingtonin kehätiellä lähes tunnin kokonaista parin sadan metrin matkaa vain siksi, että lähtö viivästyi hiukan ja saavutimme moottoritien täsmälleen samaan aikaan kuin ne kaikki muut puoli miljoonaa autoa, jotka yrittivät pois kaupungista kesäviikonlopun viettoon. Sitä virhettä ei ole tarvetta toistaa.

Ja niinhän siinä käy, että lähtö viivästyy hiukan, koska aliarvioimme vauvan tykötarpeiden pakkaamiseen kuluvan ajan. Otsasuoni tykyttäen lähestymme moottoritietä. Etupenkki lottoaa, ehdimmekö perille päivälliseksi, harjoitusten alkuun tai kumpaankaan. Takapenkki repii sukkia jaloistaan.

Mutta moottoritie on tyhjä. Paikalliset ovat kirmanneet ulos toimistoistaan viikonlopun viettoon heti lounaan jälkeen yhden, kahden aikoihin. Meillä ei ole pienintäkään ongelmaa ehtiä hotellille ja harjoituksiin.

Amerikanvuosina muistan olleeni usein sitä mieltä, että arkielämä on olennaisesti samanlaista lahden kummallakin puolella, mutta tässä on yksi vuoren kokoinen kulttuuriero. Eurooppalaiset ottavat lomansa todella vakavasti, ja jos työ ja vapaa ovat törmäyskurssilla, vapaa on ehdottomasti se, joka menee edelle. Näin siis jopa saksalaiset, jotka sentään pitävät itseään ahkerana ja täsmällisenä väkenä.

Ihailin aikani amerikkalaisten työmoraalia, mutta myönnettävä on, että tämä eurooppalainen loma-ajattelu viehättää  taas kovasti. Ihminen tarvitsee lepohetkensä, ja tuskin perjantai-iltapäivällä työteho on muutenkaan enää parhaimmillaan.

Harjoitusviikonloppu on kaikin puolin onnistunut. Lillumme vauvan kanssa uima-altaalla ja vaeltelemme leikkihuoneissa sillä välin kun puoliso soittaa sydämensä kyllyydestä ja enemmänkin. Paluumatkalla olemme kaikki raukeita ja levänneitä, ilman kiirettä mihinkään. Aivan niin kuin viikonlopun jälkeen kuuluu ollakin.

Keittiöllä vai ilman

Etsimme siis asuntoa. Tällä hetkellä pidämme väliaikaista kotia mukavassa kalustetussa pikkukaksiossa ja omat huonekalumme istuvat turvallisesti varastossa, joten mikään tavaton kiire meillä ei ole. Mutta asuntotarjonnan tutkiminen on kotivanhemmalle mukavaa ajankulua vauvan päiväunien aikaan, ja jossain vaiheessa muutto on joka tapauksessa edessä.

Tietenkin asunnon vuokraamisessa on kussakin maassa omat kotkotuksensa. Jossain tarkistetaan luottotiedoista velkaantumisaste tai ynnätään vuokran prosenttiosuutta palkasta, toisaalla soitellaan läpi edelliset vuokranantajat ja naapurit. Toisinaan vuokra ilmoitetaan vaikeaselkoisesti viikottain, vaikka tarkoitus onkin maksaa kerran kuukaudessa, ja joskus sisäänmuuton yhteydessä veloitetaan huomattavakin kertamaksu yhteisten tilojen käyttämisestä.

Saksan ykkösomituisuus ovat keittiöt, tai oikeammin niiden puute. Tyypillisessä vuokra-asunnossa keittiö on tyhjä huone, jonka yhdestä seinästä törröttää vesiputki.

Siinä kaikki.

Ei astiakaappeja, ei lavuaaria tai vesikytkentöjä, ei pöytätasoa. Liedestä tai jääkaapista nyt puhumattakaan. Ilmeisesti moni vuokralainen haluaakin keittiönsä juuri tällaisena, jotta voi tuoda mukanaan itse valitsemansa kaapit ja niihin trendikkäästi integroidut kodinkoneet tai ainakin tilata tuliterät sellaiset kaupasta. Jos taas keittiön mitat sattuvat onnettomasti olemaan jotenkin tavanomaisesta poikkeavat, vuokraisäntä jättää iloisesti vihellellen edellisen ja seuraavan vuokralaisen niskoille neuvottelut siitä, olisiko edellinen kiinnostunut myymään jälkimmäiselle epäkäytännöllisen keittiökalustonsa ja paljonko niistä olisi kohtuullista maksaa.

Kammoan ajatusta, että aloittaisimme elämän uudessa kodissa ilman tiskipöytää. En ole koskaan tehnyt tai teettänyt keittiöremonttia, enkä tunne siihen liittyvää sanastoa edes suomeksi. Koitamme varovasti tiedustella eri tahoilta, minkälaisia summia kokonaisen keittiön hankkimiseen pitäisi varata, ja vaikka arviot vaihtelevat hurjasti, joka tapauksessa liikutaan useissa tuhansissa. Takuuvuokran (3 kk), välittäjänpalkkion (2,35 kk) ja muiden välttämättömien hankintojen lisäksi.

Keittiöstä tulee meille siis asunnonhaun ykköskriteeri. Onneksi sellaisiakin vaihtoehtoja on tarjolla — suppeammin, mutta jotain sentään. Onni on sekin, että haemme asuntoa väliaikaiskodista käsin, emmekä esimerkiksi hostellissa asuen ja hirveän aikapaineen alla. Meillä on varaa vähän nirsoilla.

Usein mietin kaikkia näitä arjen hankaluuksia ja perheemme asemaa maahanmuuttajina. Olemme kielipuolia ja jatkuvasti hämillämme, mutta meillä on sentään puolellamme eurooppalaiset passit, puolison vakuuttava työnimike ja perheenjäsenten skandinaaviset piirteet. Kaiken lisäksi olemme tehneet tämän jo kerran; muuttaneet uuteen maahan, hyväksyneet hämmennyksen ja oppineet elämään sen kanssa niin kauan, että ympäristö muuttuu vähitellen taas ymmärrettäväksi. Tämä kaikki voisi olla vielä paljon, paljon monimutkaisempaa. Nomadien joukossa olemme monella tavoin etuoikeutettuja.

Asunnonmetsästäjien yö

Käymme monta kertaa viikossa asuntonäytöissä. Kaupungin vuokra-asuntomarkkinat ovat pahasti ylikuumentuneet ja harva asiallisen kuuloinen ilmoitus roikkuu immobilienscout24-sivustolla muutamaa päivää pidempään. Näyttöön saattaa ilmaantua kaikkineen parikymmentäkin kiinnostunutta silmäparia, joten harkinta-aika lasketaan korkeintaan päivissä, joskus tunneissa. Ei ihme, että välittäjät pyytävät kovin vaatimattoman tasoisista palveluistaan provisiota jopa kahden ja puolen kuukauden vuokran verran.

Halloween-iltana riennämme jälleen kerran tapaamiseen puolijuoksua, vaunut kolisten. Google oli kirjoitusvirheen vuoksi arvioinut matka-ajan todellista lyhyemmäksi, mutta myöhässä ei sovi olla – ovathan asunnonvälittäjät poikkeuksetta saksalaisia ja saksalaiset eivät koskaan, koskaan ole myöhässä. Vastaan tulevat luurankoperheet ja liian lyhyitä hameenhelmoja alemmas nyppivät vampyyrit antavat meille tilaa vähän hämmentyneinä.

Otamme aina lastenvaunut mukaan asuntonäyttöihin, vaikka vauva kyllä kulkisi mukana kantorepussakin. Se on tietoinen strategia. Yleensä lapset on tapana jättää kotiin, mutta meidän hyväkäytöksinen söpöläisemme onkin salainen ase – keino erottautua massasta ja jäädä keski-ikäisten asunnonvälittäjien mieleen. Sillä saa helpommin anteeksi sanavaraston puutteet ja vieraan korostuksen. Sitä paitsi vakiintuneiden lapsiperheiden ajatellaan maksavan vuokrat ajallaan ja elävän muutenkin ihmisiksi.

Oikeastaan vauva on mukana, jotta voimme varmistaa, että leveät amerikkalaisvaunut varmasti mahtuvat hissiin ja koska meillä ei ole muutakaan mahdollisuutta. Meillä ei ole täällä vielä lastenhoitajaa, jolle vauva olisi luonteva jättää tunniksi tai pariksi.

Rappukäytävässä tulee vastaan tuttuja. Samat kasvot vaeltavat näennäisesti toisistaan riippumatta samoissa asuntonäytöissä ja vaihtavat korkeintaan epäluuloisen viileitä tai varovaisen ystävällisiä katseita. Kolmannella tapaamisella ei voi enää luontevasti teeskennellä, ettemme tunnistaisi toisiamme. Saksalaiset ovat selvästi pidättyvämpiä, me maahanmuuttajat tervehdimme jo puolin ja toisin välittömämmin. Toiseen englanninpuhujaan on hyvä tukeutua silloin kun ei ole varma, ymmärsikö saksankielisen kuvauksen asunnosta oikein. Tunnelma on kuitenkin jännittynyt, onhan jokainen asunnonkatsoja potentiaalinen kilpailija.

Kukaan ei voit tietää varmaksi, millä perusteella vuokralaiset valitaan niiden joukosta, jotka jättävät asuntokatsannon jälkeen täytetyn hakulomakkeen vuokranvälittäjälle. Ilmoitetulla ammatilla, tittelillä ja palkalla on varmasti jonkinmoinen painoarvo, samoin kuin sillä, onko asuntoa vuokraamassa yksi perhekunta tai väljemmin yhteen sitoutunut joukko kämppiksiä. Tärkein kriteeri lienee kuitenkin se, kuka hakijoista on valmis muuttamaan sisään silloin kuin se sopisi vuokranantajalle kaikkein parhaiten. Aikainen sisäänmuuttopäivä tuottaa yleensä harmia ja lisäkustannuksia muuttajalle itselleen, mutta sillä ostetaan vuokranantajan kallisarvoista suosiollisuutta, ja tiukassa kilpailutilanteessa sillä voi olla ratkaiseva merkitys.

Asuntonäyttöjä levottomina kiertävät aaveet voivat vain arvailla toistensa ilmeistä, minkälaisia tarjouksia kukin on jättämässä, ja keiden kanssa jatketaan vielä vaellusta seuraavaan kohteeseen.

Kotitonttu

Ovikello soi. En odota vieraita, enkä ensikuulemalta edes tunnista ovikellon ääntä ovikelloksi. Kuluu minuutti ja toinenkin, ennen kuin löydän avaimet ja saan räpellettyä lukot auki. Epäilen kysyjän tulleen väärään osoitteeseen.

Peruutetaan vähän. Nykyisessä asunnossamme on kaikkiaan kolme ulko-ovea: yksi alakerrassa kadulta tultaessa sekä vielä kaksi asunnon ja rappukäytävän välillä. Näiden kahden viimeisen sisäoven väliin jää pieni huone, josta on sisäänkäynti paitsi asuntoon myös hissinkorjaajan työhuoneeseen. Muuton yhteydessä vuokranantaja kertoi hissinkorjaajan käyvän huoneellaan noin kerran vuodessa, mutta keskustelussa täytyi tapahtua joku käännösvirhe, sillä korjaaja istuu omien laskujeni mukaan pikkuruisessa toimistossaan ainakin kerran viikossa. Se ei tosin paljoa haittaa – me emme häiritse toisiamme ja kummankin sisäoven saa joka tapauksessa erikseen lukkoon.

Mutta kun hissimies seisoo oven takana ensimmäistä kertaa, en osaa arvata, kuka hän oikein on ja millä asialla. Mies kyllä esittäytyy kohteliaasti ja selittää tarkasti huolensa, mutta en hämmästykseltäni ymmärrä paljoa. Englantia hän ei puhu. Lopulta pääsemme viittilöiden yhteisymmärrykseen, että kyseessä on jotain hissiin liittyvää. Totta kai korjaaja saisi omalle työhuoneelleen tulla, ja varmasti hänellä olisi ensimmäiseen oveen ollut omakin avain, mikäli en olisi sattunut olemaan kotona.

Sittemmin meille on kehittynyt oikein hyvä rutiini. Koska saksanymmärrykseni varaan ei ole syytä laskea vielä kovin paljoa, dialogi on tiivistynyt vain kaikkein olennaisimpaan:

– Darf ich? (viittoo työhuoneen suuntaan)
– Ja. (hymyilen ja avaan oven)

En ole tilanteeseen oikein tyytyväinen: yleensä tapanani on käyttää kohteliaisuuksia mieluummin liiallisuuksiin asti kuin liian niukasti.

Ehkä jonain päivänä vielä onnistunkin lennossa pehmittämään vuorosanojani bittellä tai muuten ilmaisemaan itseäni vähemmän tökerösti. Siihen asti kotitonttumme joutuu tyytymään kieleen, jonka ainut ja pääasiallinen tavoite on toimittaa ydinviesti perille mahdollisimman vähin väärinymmärryksin. Onneksi hän vaikuttaa olevan kärsivällistä sorttia.

Lapsenkengissä

Kun muutimme tänne, tiesin ettei vuosien takaisella peruskurssikielitaidolla kovin pitkälle pötkitä, mutta silti kielellinen avuttomuus pääsi jotenkin yllättämään. Olemme vauvan kanssa samassa veneessä: kumpikin yrittää vain hymyillä nätisti hämmentävissä tilanteissa ja toivoo, että asiat järjestyvät jollakin tavalla kysymättä. Vauva onnistuu siinä paljon minua paremmin. Hän elekieliflirttailee sujuvasti, eikä pokka petä, vaikka kadulla meidät pysäyttäneen hedelmämummon paksu baijerilaislirkutus on kestänyt jo vartin ja ylikin. Puheen sisällöstä vauva ja minä ymmärrämme yhtä vähän.

Tai mistä minä tiedän, kuinka paljon saksaa vauva tässä vaiheessa ymmärtää. Vastaamaan meistä kummastakaan ei joka tapauksessa ole.

Olen menossa kauppaan ostamaan jotain, mitä arvelen sieltä löytyvän, mutta jonka nimeä en tiedä saksaksi. Opettelen sanan sanakirjasta juuri ennen lähtöä ja toistan sitä mielessäni koko matkan kauppaan. Olen kuitenkin liian ylpeä kirjoittaakseni sen ylös – tässähän on tarkoitus opiskella eikä luntata! Vaikka matka ei ole pitkä, ehdin toistaa sanan niin monta kertaa, että se menettää merkityksensä, unohdan miltä sen piti kuulostaa ja alan tehdä virheitä. Kaupassa en muista enää mitä piti ostaa, ja muistiinpainamani sana on vääntynyt tunnistamattomaksi. En tiedä, miten selittää asiaani myyjälle, enkä löydä tuotetta hyllystä. Ehkä sitä ei edes myydä täällä. Matkalla kotiin potkin harmistuneesti pikkukiviä ja välttelen vastaantulijoiden katseita.

Kieli ei ole vain kommunikaatiota. Se on tapa olla olemassa muille, osoittaa itsenäisyyttä ja aikuisuutta, omaa paikkaa maailmassa. Kielipuolena olen kuin tikku-ukko: minulla on tarjota ihmisille ympärilläni vain hymiötä suu ylöspäin (Danke, dankedanke, vielen Dank) tai alaspäin (Entschuldigung, sorrysorry, es tut mir… ööh… Leid). Sen vivaihteikkaampaan viestintään ei kieleni vielä taivu.

Toisena päivänä ostan leipomosta kahdenlaisia eri sämpylöitä, saan danket ja bittet osumaan melkein oikeisiin kohtiin ja toivotan vielä myyjälle takaisin hyvää päivänjatkoa. Mikä riemu! Leveän hymyni näkevät vastaantulivat varmasti luulevat, että olen juuri voittanut lotossa – ja siltä se tosiaan tuntuu.